Lamaannu, pakene, taistele! - Ja mikä on elämän parasta aikaa?


 Tekstistä tuli hieman normi-tuuletusta analyyttisempi pohdinta, mutta mahtuuhan tänne tällaistakin. Luulen, etten ole kuitenkaan ainoa vaikeassa elämäntilanteessa oleva, joten toivottavasti tästä olisi ehkä pilkahdus hyötyä jollekin.
"Kukaan toinen ihminen, edes lähimmät, eivät voi sanoa mihin ihminen tottuu, mihin se sopeutuu, mihin venyy. Kukaan ulkopuolinen ei voi väittää, että jokin olosuhde olisi liian huono kiitollisuuden tuntemiseen."
Yllättävässä hätätilanteessa ihmisen fysiologiset reaktiot saavat hänet lamaantumaan, pakenemaan tai taistelemaan, jolloin voi toimia hyvinkin tehokkaasti ja rationaalisesti, jopa yli normaalitilan voimiensa ja osaamisensa.

Eteen voi tulla ennustamattomasti tilanteita, joissa ihminen saattaa tehdä nopeassa tahdissa vuorotellen jopa näitä kaikkia ilman, että pystyy tuossa kehoon erittyneiden stressihormoonin, adrenaliinin ja opioidien valtaamassa tilassa vaikuttamaan tietoisesti toimintaansa juurikaan mitenkään.

Ok, siinä tämän postauksen perusfaktaosuus. Sitten mennään meidän kokemuksiin.


  Photo by Timothy Eberly on Unsplash

Voiko pitkään jatkuneesta hätätilasta löytää jotain hyvää?

Pitkään jatkuneessa hätätilassa stressihormoonit sekoittavat kehoa ja vaikuttavat hyvinvointiimme hivuttaen sitä vähitellen pahoinvoinnin puolelle. Olen tässä vuoden kuluessa todennut asiaa pähkäillessäni, että tässä pitkään jatkuneesta hätätilasta voi kuitenkin myös hyvää (oi luoja, pitikö sen tästäkin vääntää jokin positiivinen näkökulma...kyllä sen näköjään piti).

Kun keho on pitkässä juoksussa vähitellen tottunut hätään, jos hyvin käy, ajatus ehtii tulla mukaan säätelemään toimintaa. Kun ajatus alkaa tulla mukaan, pystyy ainakin jossain määrin tekemään valintoja sen suhteen miten aikoo toimia. Kun kroppa on tottunut ikäviin yllätyksiin, ei välttämättä enää suhtaudu niihin niin reaktiivisesti, vaan voi oppia pysähtymään kuin opaskoira ja valitsemaan tietoisesti tilanteeseen sopivia strategioita. No, ehkä tuo ilmentää tavallaan myös sopeutumista hätätilaan, mutta pointtini tässä oman itseni käyttöteoriassa on se, että reaktiot voivat kehittyä hallinnassa oleviksi strategioiksi.

Pidän kovasti ajatuksesta, että lamaantuminen, pakeneminen ja taisteleminen, sekä oma lisäykseni sopeutuminen, eivät ole mustavalkoisia ja toisiaan pois sulkevia. Päinvastoin.  Kun ne ottaa haltuun, niitä voi muokata itselleen ja tilanteeseen sopivaksi, vaihdella lennossa, yhdistellä, ja kylmäpäisimpinä päivinä jopa testata ja kehittää niistä parasta oman elämän selviytymisen käsikirjaa. 


Kokemuksia lamaantumisesta, taistelemisesta,  pakenemisesta ja sopeutumisesta

Tähän mennessä kaikille reaktioiden ja strategioiden vaihtoehdoille on löytynyt minulle käyttöä ja ne kaikki ovat osoittautuneet ihan yhtä tärkeiksi eri yhteyksissä. Tässä muutama esimerkki kokemuksista vuoden ajalta tässä erittäin kuormittavassa elämäntilanteessa. 

Sopeudu! Pommiksi äkillisesti paljastuneen useamman kerroksen, tilan ja avaruuden sijaan meillä on nyt kotinamme pieni - ja kuten jaksan aina mainita, ihan helvetillisen kallis vuokrakaksio -,  joka  onneksi löytyi ja - oli pakko ottaa, koska siinä sisäilma on kunnossa ja sijainti sellainen, että pystymme kuskaamaan lapset inhimillisessä ajassa kouluun. Koulua eivät omasta hartaasta toiveestaan vaihda, jotta saavat pitää edes jotain tärkeää elämässään.

Vuosi kaksiossa lahjoituksena saaduilla hätävarakalusteilla ja tarvikkeilla on riittänyt siihen, että olemme pärjänneet arjessa. Olemme sopeutuneet pieneen tilaan ja tavaroiden, huonekalujen vähäisyyteen. Sopeutumista on toki helpottanut toivo siitä, että tämä on väliaikaista. Vuosi on mennyt, saa nähdä kuinka pitkä väliaika tästä lopulta tulee.

Olemme sopeutuneet siihen, että ylimääräistä lattiatilaa ei ole, omaa tilaa ei ole, sohvatuoleilla vuorotellaan. Samaan huoneeseen mahtuu kuitenkin eri ikäisten lasten kaverit leikkimään, pelaamaan, tuijottamaan käynnyköitä ja hengaamaan. Jostain kumman syystä täällä kämpässä viihdytään. Se on opettanut, että neliöt ja sisustus eivät suoraan määritä viihtyisyyttä ja tunneilmastoa.

Jotenkin tässä kaikessa karmeudessa tämä evakkokaksion pienuus on todellakin se pienin paha kaikesta. Jos asunto ei aiheuta mitään oireita kenellekään, se on luksusta ja suuri onni. 

Alkuun inhosimme asuntoa ja ahdistuimme siitä. Ehkä tarvitsimme jonkin konkreettisen kohteen purkaa järkytystä ja pahaa oloa. Ei tämä vieläkään parhainta huolenpitoa saa, emmekä sitä ole alkaneet sisustaa, mutta olemme oppineet olemaan täällä kotonamme. 

Kun mainitsin sopeutumisesta pieneen väliaikaiseen kotiimme eräälle tilanteemme tuntevalle ihmiselle, hän kielsi jyrkästi, että tällaiseen asumiseen voisimme koskaan sopeutua. En jaksanut väittää vastaan, mutta sanottakoon se tässä.

Kukaan toinen ihminen, edes lähimmät, eivät voi sanoa mihin ihminen tottuu, mihin se sopeutuu, mihin venyy. Kukaan ulkopuolinen ei voi väittää, että jokin olosuhde olisi liian huono kiitollisuuden tuntemiseen. Ehkä toisen sopeutumisen kieltäminen ei ole kateutta siitä, miten syvästäkin ahdingosta ihminen voi nousta sopeutumiseen ja kiitollisuuteen, vaan oletus selviytymisen mahdollisuudesta on vain pienempi.

(lisäys jälkikäteen) *Sopeutumiseen vaikuttaa se, että me jokainen olemme erilaisia. Erilaiset asiat ovat meille tärkeitä, me sopeudumme erilaisiin olosuhteisiin ja tunnemme eri tavoin kiitollisuutta. Meillä jokaisella on oma resilienssimme, kykymme selvitä paineen alla, tuntea toivoa ja uskoa selviytymiseen ja asioiden järjestymiseen. Niillä on vaikutuksensa siihen, kuinka paljon ponnistelemme ongelmien ratkaisemiseksi.

Meillä jokaisella on myös oma historiamme, jossa kokemuksen myötä on oppinut mitkä asiat ovat selvitettävissä, mitkä asiat yleensä järjestyvät ja mitkä pitkässäkään juoksussa eivät koskaan palaa ennalleen. Joidenkin kohdalle osuu korjaavia kokemuksia ja he löytävät elämäänsä uusia merkityksellisiä asioita enemmän, toiset vähemmän.*


Lamaannu! Yksittäiset tapahtumat ja välillä koko elämäntilanne ovat vuoden aikana välillä menneet niin yli sietokyvyn ja hilseen, että ilman lamaantumisen tunnetta olisin luultavasti juossut itseni henkihieveriin vain paetakseni sitä suunnatonta ketutusta.

Niinä hetkinä olen valinnut väliaikaisen luovuttamisen ja antanut lamaantumisen tulla. Lamaantuminen on pysäyttänyt, vetänyt turtaksi, tyhjentänyt pään, tiputtanut alaleuan rennoksi ja pysäyttänyt katseen kaukaisuuteen.

Lamaantuminen on omalla tavallaan hyvin meditatiivinen tila. Et kuule, et näe, et tunne, kun annat mennä, et pysty toimimaan. On hetkiä, jolloin ei ole muuta voinut kuin kaatua sänkyyn (edit. patjalle, minulla ei ole sänkyä), tai kylpyhuoneen lattialle, jossa voi istua lattialämmityksen rauhoittaessa nurkkaan nojaten pimeässä yli pahimman hetken.

Ne ovat hetkiä, jolloin on parasta nostaa kädet pystyyn ja valita passiivinen akkujen lataus. Ilman lamaantumista voimat voisivat ehkä huveta kokonaan.

Pakene! Kun palataan niihin ketuttavimpiin tilanteisiin, silloin on ihan aidosta syystä johtuva ahdistus niin suurta, että se tuntuu fyysisesti selkäpiissä levottomuutena, painona rinnassa ja pakokauhuna päässä.

Konkreettisesti ja kirjaimellisesti pakeneminen ei minun tapauksessani ole vaihtoehto, mutta pakorefleksiin on pakko jotenkin reagoida. Näissä tilanteissa olen tietoisesti pakenemaan kaikkia tunteita, kieltäytynyt tuntemasta niitä.

Olen vuoden aikana oppinut ottamaan niin tehokkaasti totaalikieltäytyjän roolin, että pystyn todella ajatuksen voimalla pakenemaan tunteita, lopettamaan tuntemisen. Eihän se hyvältä tunnu, mutta pakokauhu ja ahdistus loppuu, ja säilyn toimintakykyisenä.

Eiväthän ne tunteet niitä pakenemalla katoa, vaan jäävät varastoon odottelemaan käsittelemistä. Käsittelen ne sitten sinä päivänä, kun vaikein on ohi, voimat siihen riittävät ja olen riittävän hyvässä kunnossa selvitäkseni niistä ja ehkä jopa oppiaaksenikin niistä jotain.

Niinä pakokauhun hetkinä tunteita paetessa keskitän ajatukset erittäin tiukasti pieniin käytännön asioihin. Pilkon pienetkin toiminnot pieniin osa-alueisiin. Pyykin kuivumaan ripustaminenkin jakaantuu tietoisesti siihen, että keskityn kumartumaan, tarttumaan kankaaseen, räpsäyttämään sen suoraksi ja asettelemaan hyvin narulle. Kun sen on tehnyt hyvin yhdelle vaatteelle, on onnistunut. Sitten toinen vaate.

Taistele! Talokatastrofin aiheuttanut asuntokauppariita on taistelua, pahinta taistelua jota olen koskaan kokenut. Samaa sanovat vastaavaan joutuneet vertaiset, joita tulee Suomenkin kartalle uusia satoja vuosittain ja sisäilmaoirehtijoita tuhansia vuosittain.

Sopeutuminen ja pakeneminen auttavat jaksamaan taistelussa. Sopeutuminen on rauhan tila, jossa stressi lievittyy, elämä näyttää jatkumisen merkkejä ja saat levättyä ja kerättyä voimia. Pakeneminen auttaa kyseisellä hetkellä väistämään ylikuormittavia tekijöitä, jotta pysyy toimintakykyisenä ja edes joten kuten kasassa.

Photo by Marija Zaric on Unsplash
Ihminen ei koskaan voi tietää rajojaan mihin asti se yltää ja mihin kaikkeen se kykenee sopeutumaan. Sama koskee taistelua. Kenestä tahansa voi kuoriutua urhein ja rohkein taistelija.

Kun mahdollista, kannattaa valita taistelunsa. Mutta jos jokin asia on oikeasti tärkeä ja puolustamisen arvoinen, siitä todella kannattaa taistella.

Elämän ei pitäisi kuitenkaan olla pelkkää taistelua. Itse en ainakaan keksi siitä mitään hyvää. Kun taistelu on ohi, vien mielen ja kehon nopeasti rauhaan. Mielenrauhaan. Rauha on elämän parasta aikaa.

Kuukauden supervoimana myötätunto
Mitä vuosi katastrofia on opettanut?
3 X valoa pohjakuoppaan 
Uusia näkökulmia positiivisuuteen 

Tuuletuksia somessa, vaikkakin aika laiskasti 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten päästä eroon turhasta tavarasta helposti?

Onnea uuteen kotiin X Talon ostajan self-helppari

Mitä joulu toi meille tänä vuonna?