sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Pala taivasta!


Jos saisit yhden asian valita, mitä ottaisit mukaasi autiolle saarelle? 

Jos perhettä ei saisi ottaa mukaan, ja pitäisi päättää heti ja nopeasti, 
jäisi minulle kaksi tiukkaa vaihtoehtoa. 
Foofighters vai sushikokki? 
Äärimmäisen vaikea valinta...joutuisin ehkäpä vetämään pitkää tikkua.















Minä rakastan sushia. Ja samoin meidän koko muukin perhe. Meillä on ollut vuosien ajan vakkariravintolat, joissa olemme käyneet perheenä ja ystävien kanssa säännöllisesti viettämässä piiiiiitkän lounaan yhdessä tuntitolkulla istuen ja kuulumisia vaihtaen. 


Sittenhän tämä meidän elämä muuttui ja on ollut hiljaista viime aikoina sushirintamalla. Talokatastrofin jälkeen ollaan tietysti pidetty ulkona syömisessä taukoa, eikä mieli alkuun edes kaivannut muuta kuin sen, että perhe saadaan pidettyä jotenkin pois nälästä. 


Kun kuukausia kului, alkoi jossain vaiheessa tulla tietynlainen kyllästyminen katastrofiin - halusin jo jättää sen taakse, mutta se vain jatkui. Kumpa me olisimmekin olleet vain ohikulkijoita, jotka näkivät jostain näyteikkunasta tuon näytelmän ja jatkoivat sitten matkaansa. Kumpa olisimme vain sattumalta blogiin osuneita lukijoita, jotka lakkaavat lukemasta tekstiä, kun aihe alkaa kyllästyttää. Ei oltu. Tai jos ollaan, niin se näytelmä vain jatkuu edelleen. Samalla kun tuli kyllästyminen katastrofiin, alkoi muistua mieleen ja kaivata taas entisen elämäämme mukavia asioita, kuten nyt meidän tuttua sushiravintolaa. Toisarvoista selviytymisen kannalta, mutta minkäs teet.


Koko perheen hartaasta haaveesta ja toiveesta kävimme tuossa kevään aikana puurokuurien lomassa, erään yksityisen tahon hieman sponssatessa, vakkariravintolassamme. Aikamatka meidän entiseen arkeen sushilounaan merkeissä oli niin vahva kokemus meille kaikille, että lähtiessämme ravintolasta kotiin ajoimme iloisesti jutellen vahingossa suoraan tyhjillään seisovan kotitalomme pihaan. Perhe tuijotti autossa hievahtamatta ja sanaakaan sanomatta tapahtunutta.


Siitä jatkoimme parkkikäännöksellä pikkuiseen evakkokämppään kenenkään kommentoimatta asiaa. En tiedä mitä muiden mielessä liikkui, mutta minä en ajatellut mitään, olin niin pöllähtänyt ja tilanne tuntui epätodelliselta. Onko tämä kaikki todella tapahtunut minulle ja meille? Ehkä tunsin tuota autossa istuvaa perhettä kohtaan hetken ulkopuolisen myötätuntoa ja toivoin, että kumpa kaikki kääntyisi heille parhain päin. 


Kun kaipuu iskee, ei siihen oikein auta sillä hetkellä mikään. Siinä sitä vain ratsastaa sekuntien selässä eteenpäin ja odottaa, että se vähitellen hellittää. Ja luottaa, että edessä on jotain sellaista hyvää, mitä ei olisi ilman tätä matkaa saavuttanut.


Muutos on varmaa. Jos se on meistä itsestämme kiinni, että kääntyykö tämä muutos hyväksi vai pahaksi, niin meillä on aina toivoa. 


Sushilounas oli ihana pala taivasta. Tuli tarpeeseen hengähtää hyvällä mielellä tutuissa tunnelmissa. Ja nyt kun asiaa tarkemmin mietin, niin tuon saman sydäntä lämmittävän yhdessä olemisen tunnelman minä saavutan muutoinkin, kun kokoonnumme yhtä aikaa kiireettä saman pöydän ääreen. Vaikka sitten puurolle. 

Se tärkein on edelleen tallella.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Parasta blogissa on vuorovaikutus. Kommentit ilahduttavat aina kovasti.

LUETUIMPIA BLOGISSA

Tärkeitä tärppejä asuntokaupoille

Pieni somekampanja asumisterveydelle osa 2. Harkitsetko asuntokauppoja?  Ne ovat elämäsi suurimpia päätöksiä, joilla on kauaskantoisia j...