sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Vaikeiden aikojen yli selviämisestä


Miten mennään yli vaikeiden aikojen? Sanovat, että päivä kerrallaan. Ja monesti sekin on aivan liian iso harppaus kerrallaan otettavaksi. Paljon, paljon vähempikin riittää.





Mun täytyy kävellä näin


Aloitettuani tämän blogin tammikuussa, olen kirjoittanut paljon, tai itseasiassa kokoajan mielessä yksi ja iso teema, selviytyminen. Tämä on blogi selviytymisestä. Tämä blogi on lautta, jonka avulla kokoan ajatuksiani. Kirjoittamalla yritän selventää niitä itselleni ja vertaistueksi muille vaikeita aikoja läpi käyville. Pidän ääntä, jotta tämän kuulisivat muutkin, jotta edes jotkut heistä osaisivat oikeana hetkenä varoa niitä pahimpia virheitä siellä missä me ne teimme tietämättömyyttämme - asuntokaupoilla. Ja pidän ääntä, jotta saisin luotaimeen uusia kaikuja, joiden avulla pääsemme myrskystä pois ja aloittamaan alusta.


Siitä on nyt noin kuusi kuukautta, kun koko karmeus paljastui. Loppuelämäksi etsitty, tarkoin tarkastettu, hyväkuntoiseksi markkinoitu ja harkinnalla ostettu unelmien talo paljastuikin muutamien asumisvuosien jälkeen totaaliseksi fiaskoksi ja terveydelle vaaralliseksi. Sitä taloa, jota kotina rakastimme maailman eniten, ja jonne juurruimme pienessä hetkessä, ei enää ole. On vain talon fyysiset kuoret ja talon pihalle asti leijaileva katku. Onneksi nyt ollaan evakossa.


Koko tämän puolen vuoden ajan olen pysynyt liikkeessä. Olen pysynyt liikkeessä, hetkeksikään pysähtymättä. Niin kai ihminen tekee, kun on pakko. Se taipuu sellaiseenkin joustoon ja uuteen muotoon, mihin ei koskaan olisi uskonut taipuvansa ennen kuin elämä haastoi. Koskaan ei ehkä kannattaisi sanoa kenellekään vaikeissa ajoissa kamppailevalle, että minä en ikinä pystyisi tuohon. En ole mitenkään taikauskoinen tai muuta, mutta mielestäni se kuulostaa vain haasteen heitolta maailmankaikkeudelle ja mrs. Karmalle. Ja en nyt tarkoita tässä sitä tv:stä tuttua mentalistiamme. Joka tapauksessa ihminen pystyy tarvittaessa ihmeisiin, jos on pakko. Se taipuu ja venyy, vaikka ei aina kaikkea muutosta haluaisikaan ja hyväksyisiäkään. Ja siinä missä se taipuu ja venyy menetyksiin, se taipuu ja venyy myös uuteen nousuun. Niin kauan kun on elämää, on myös toivoa ja mahdollisuuksia.


Olen pysynyt liikkeessä ja taipunut, sopeutunut sitä mukaa, kun on pitänyt. Sopeutuminen on ihmiselle luontaista, mutta myös viisasta, koska se yksinkertaisesti helpottaa ja auttaa selviytymään tilanteesta.  Ei lienee yllätys, että esimerkiksi ketutuksen noustessa ylimmilleen johtuen asioista, joihin et voi vaikuttaa, tyyneys vie vähemmän voimia kuin rähinä. 


Olen pysynyt liikkeessä, mutta muuttunut porskuttajasta hiippailijaan hidastetussa elokuvassa. Ja siellä elokuvassa olen otos kerrallaan kiinnittänyt huomiota ison käsikirjoituksen sijaan  hetkissä ja tilanteissa pieniin yksityiskohtiin, joita en olisi tajunnut huomatakkaan ennen tätä. Olen harjoitellut näkemään yhä enemmän hyvää tavallisissa pienissa asioissa ja kohtaamisissa. Olen esimerkiksi huomannut, että liikennevalojen vihreä väri on kaunis kuin satukirjojen smaragdi. Ja sitten olen elämäni ensimmäistä kertaa etsinyt pelastusrenkaita vaikempina hetkinä vertaistuesta. 


Joka päivä olen, myös jaksamisen äärirajoillakin, käynyt pienellä kävelyllä, koska se auttaa. Minulla on evakkoasuntomme alueella tutuksi muodostunut reitti, jossa minulla on tiettyjä kiintopisteitä. Näpsin niissä usein kuvia, ja erityisesti kun luonto vaihtaa maisemaa uuteen. Niiden kiintopisteiden kohdalla ja kuvia joskus katsellessa mieleeni tulee usein yksittäisiä hetkiä tästä katastrofimatkan varrelta. Muistan epätoivon hetkiä, pakokauhua, valtavaa surua, pelkoa tulevasta. Usein asioiden muistaminen itkettää. Mutta kun muistan näitä hetkiä, tuntuu kuljettu ja jo saavutettu matka konkreettiselta. Vaikka nyt tuntuisi kuinka pahalta, se, että moni äärettömän paljon ehkä pahempikin hetki on nyt takanapäin, eivätkä ne samanlaisina tule enää koskaan toistumaan, on hyvin lohdullista. 






Älä kelaa


Yksi suurimpia muutoksia itsessäni on ollut katastrofin suhteen analyyttisen pohdinnan katoaminen. En tiedä kuinka tietoisesti tuo muutos on tapahtunut. Se ei sinänsä tarkoita todellisuuden vääristämistä tai epätodelliseen kuplaan uppoamista. Tiedän tasan tarkkaan mitä meille on tapahtunut. Olen ollut siellä paikan päällä ja elänyt tuon ajan läpi ja elän siellä edelleen. Mutta siinä missä ennen olen elämän koetellessa pysähtynyt kohtaamaan todellisuuden vahvasti myös tunnetasolla ja pohtinut tarkkaan tilanteen ja sen aiheuttamien tunteiden vaikutuksia minuun, nyt olen sulkenut oven tältä analysoinnilta. Todellisuuden vallannut ongelma vaan yksinkertaisesti tuli liian suureksi ja ylivoimaiseksi. Ongelma ajatuksissani tukehtui omaan suuruuteensa. 


Todellisuus on edelleen minulle olemassa, tietenkin, mutta vältän tuntemasta sitä, vältän joinaamasta partyyn, kuten nuorisolla on tapana sanoa, kiitos FN:n. Aina se tunnetason eliminointi ei onnistu, mutta useimmiten ja enenevissä määrin kyllä.  Olen vain ja hengitän, en ajattele enempiä ja menen eteenpäin. Näin kai aika moni katastrofiin törmäämätönkin on elänyt ehkä jopa koko elämänsä...?


Ajattelen tällä hetkellä niin, että kun ongelma paisuu liian isoksi, se voi vallata ajatukset niin, ettei pieneen päähän enää muuta meinaa mahtua. Kaikkea ei ole pakko ajatella, eikä aina kannata ajatella. Mitä vähemmän huolet ja murheet tunnetasolla valtaavat analyysipyöritykseltään tilaa, sen enemmän sinne jää tilaa ajatella niitä käytännön asioita, joita täytyy ratkaista. Ja niitä on tällaisessa ja muissakin kaikenlaisissa katastrofeissa paljon. Mitä enemmän rajaa minnekään johtamatonta tunnepyöritystä ainakin toistaiseksi ulos arjestaan,  sen enemmän mielelle jää resursseja myös asettua siihen hetkeen, arkeen, joka on muuttunut niin paljon, että sopeutuminen todella vaatii aikaa. 






Ota osaa vertaistukeen


Älä kelaa - joo - mutta muista, että ne ajatuksien kelat rullautuvat jonnekin jokatapauksessa. Useimmiten ne kelautuvat valuneeksi kasaksi tai kireäksi rullaksi sinne takaraivon perukoille, josta ne on jossain vaiheessa hyvä purkaa. Kaikki ne vertaistuen kanavat, joita tällä hetkellä on olemassa, kannattaa uskaltaa hyödyntää. Kun ottaa rohkeasti osaa vertaisryhmän keskusteluun, voi tulla auttaneeksi myös muita. 


Jos elät vaikeaa elämänvaihetta, mutta et ole koskaan ennen soittanut vertaistukipuhelimeen, nyt saattaa olla se hetki, jolloin se kannattaa. Jos et ole käynyt kirkolla sitten rippileirin, nyt voisi olla hyvä hetki soittaa diakonille ja kysyä, saisiko tulla käymään. Tai löytyisikö sittenkin terveydenhuollosta mahdollisuus tulla kuulluksi tässä tilanteessa, jossa on ihan hyvä ulkopuolisenkin arvioida jaksamisen tasosi. Jossain, missä sinua ymmärretään, on turvallista purkaa asiaa ja ehkä myös romahtaa ja antaa kaiken sisällä vellovan surun ja tuskan tulla ulos. Joskus joku, joka ei ole sinulle niin läheinen, voi olla se helpoin olkapää. Ei ehkä aina, tai kaikille, mutta itse koen, että hetkeksi romahtaminen myös helpottaa, on puhdistavaa, ja antaa voimia taas jatkaa matkaa. Se ei pätkääkään himmennä sitä ajatusta, että tästä taas noustaan ja sisulla mennään tavoitetta kohti. Taistellaan itsellemme takaisin hyvää elämää niin paljon, kuin se on mahdollista. 



Me suomalaiset olemme kohteliasta ja kursailevaa kanssaa. Kun nuo ominaisuudet yhdistetään, syntyy kulttuuri, jossa on korkea kynnys kehdata pyytää apua - miten me nyt muita tohdittais häiritä. Ja yhtälailla meillä on etäälle ajanut korkea kynnys tarjota apua - ei nyt kehdata häiritä heitä, jos he loukkaantuvat, kun luulevat, että ajattelemme, että eivät pärjää. 
Miten tätä tilannetta voisi helpottaa?


-Jantunen-


Lisää lukemista blogissa




Lämpimästi tervetuloa seuraamaan matkaamme





8 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos Jenni <3 Teksti lähti siitä, kun tapasin erään tuttavani, joka on lukenut blogia ja hän sanoi, että blogin lukeman perusteella meillä näyttää menevän oikein hyvin. Se oli pysäyttävää kuulla, ja mietin pitkään, miten ihmeessä voi syntyä ajatus, että kotinsa ja omaisuutensa menettäneellä perheellä, joka taistelee asuntokauppariidassa oikeuksiaan takaisin, voi jonkun mielestä mennä hyvin. Lisäksi olen saanut yhteydenottoja, jossa on pidetty blogin positiivisesta sävystä. Sitten ymmärsin, että ehkä tapani kirjoittaa blogia siten, että valitsen tarkoituksella neutraaleja ja positiivisempiakin aiheita, voi aiheuttaa kuvitelman, että tällaista helppoa ja neutraalia meidän elämä on.
      Blogi on vain pieni sektori todellisuudesta, ja ihan tarkoituksellakin, ja vaikka monella se medialukutaito on jo kehittynyt näkemään tekstien ja kuvien kapea-alaisuuden, niin varmasti monesti unohtuu, että jokaisella ihmisellä on positiivisímmankin ulkokuoren takana monia haasteita ja kuormituksia.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos P.K. <3
      Ja zemppiä sinullekin tähän viikkoon.

      Poista
  3. Luin kaiken, kirjoitat loistavasti ja myönnän, että iski vanhoja ahdistuksia pintaan, toi muistin sopukoista juuri ne tunteet ja sen kaiken tilanteen kauheuden ja suuruuden miten hirveää se oli ja miten voimaton sitä oli ja miten sitä mietti, ettemme selviä tästä ikinä, miten konkurssi uhkaa. En aio tällä kertaa lässyttää, että aika auttaa, sillä vieläkin tekee niin kipeää ja jostain oudosta syystä, olen viime aikoina ihan erityisen paljon miettinyt, mitä jos emme olisikaan, mitä jos vielä asuisimme tätä edeltävässä talossa, mitä jos emme olisi kokeneet tätä kaikkea kauheutta, miten meillä olisi taloudellisesti asiat niin eri tavoin, miten paljon voisimme matkustaa ja vaikka mitä. En ymmärrä miksi nämä ajatukset nyt ovat nousseet niin kovin pintaan, että kumpa emme ikinä olisi ostaneet tätä taloa, vaikka en voisi ajatellakaan muuta, kuin että asumme täällä Porvoossa, en vaihtaisi ikinä takaisin. Mutta voi mutta, välillä ajattelen, kunpa meidän ei olisi ikinä tarvinut kokea sitä kaikkea.

    Nyt kirjoittaessa keksin syyn, miksi olen miettinyt tätä niin paljon viime aikoina. On lasten syntymäpäivät eilen toinen täytti 14 ja kesäkuussa toinen 12 vee ja ne on laukaisseet sen, että 2,5v vietiin meidän elämässä siihen kauheuteen ja 2,5v en muista minkälainen äiti olin neljälle lapselle tai oikeastaan tuosta ajasta mitään ja nämä menetetyt vuodet, niitä kaiholla ajattelen, minne ne meni. Muistan kuinka aina tuolloin ajattelimme, että tämäkään ei ole niin paha asia, kuin kuopuksen sydänvika, mutta siltikin olihan se kauhea ja ei asioita voi aina verrata.

    joten en nyt löydä lohdun sanoja tällä kertaa muuta, kuin muistakaa iloita perheestä, muulla ei ole loppupeleissä väliä. <3

    Voimahali <3

    VastaaPoista
  4. Voi Tiia, miten niin toivoisin, että kaikki se hyvä, mitä teillä on nyt ja kaikki se hyvä, mitä elämä tuo tulevaisuudessa, vielä väistää tieltään jonnekin sivuun siististi pakettiin sen, mitä ootte kokeneet. Nämä on on järkyttäviä tragedioita ja onnettomuuksia ihan jokaiselle, jonka joka joutuu kokemaan.
    Ja varmasti lasten kasvaminen, huoli lapsista ja vanhemmuuteen liittyvä tietynlainen syyllisyys/riittämättömyys (onko se ehkä joku rakkauden merkillinen takapuoli) nostaa tunteita ihan hirveän vahvasti pintaan muutenkin.
    Kiitos kovasti tsempistä, se on suurta voimaa jaksaa sisulla taistelua eteenpäin <3 Ja sen perheen tuomaa iloa on pohdittu juuri viime viikonloppuna paljon. Tai oikeastaan se on se tärkein, mikä on mielessä koko ajan, onneksi.
    Haastan sut muuten tässä samalla bongaamaan arkipäivästä 1) jotain mikä oli kaunista 2) jotain mikä kuulosti erityisen hyvälle 3) jotain mikä toi iloisia muistoja mieleen 4) jotain mikä yllätti positiivisesti 5) jotain kivaa, mitä odotat ensi kesältä

    Saa kirjoittaa siitä blogipostauksenkin, mikäli siltä tuntuu <3

    Mukavaa viikkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos niin paljon haasteesta ja ties vaikka tästä ottaisin blogiinkin kopin, mutta aloin jo taas miettimään hyviä ajatuksia ja toivon niitä teille niin paljon. Mielestäni on niin hirveää, että muut joutuu käymään samaa läpi, kuin me silloin. <3 Haleja paljon <3

      Poista
    2. Jätetään haaste vaikka kaikille niille, jotka ajattelevat, että tänään haluan kiinnittää erityisesti huomita kaikkeen hyvään ympärilläni :)
      Ja jaan kaikkien tällaisen vastaavan kokeneiden kanssa 100% tuon sun tuskan siitä, ettei haluaisi tällaisen käyvän kellekään.

      Helpotan omaa huoltani kirjoittamalla sitä Pientä Somekampanjaa asumisterveydelle, jos vaikka edes muutama pelastuisi sillä. Riskejä on niin vaikea ymmärtää, jos ei ole itse kokenut, ja ymmärtäähän sen, sillä tottakai jokainen haluaisi lähteä aina takki auki luottavaisena kohti uusia kokemuksia.
      Hirvittää nuo asuntojen myynti-ilmoitukset, joissa myydään vaikkapa tunnelmaa silloin, kun ei voida myydä turvallisuutta ja terveyttä.
      Kiitos, Tiia, oikein iso hali <3

      Poista

Parasta blogissa on vuorovaikutus. Kommentit ilahduttavat aina kovasti.

LUETUIMPIA BLOGISSA

Tärkeitä tärppejä asuntokaupoille

Pieni somekampanja asumisterveydelle osa 2. Harkitsetko asuntokauppoja?  Ne ovat elämäsi suurimpia päätöksiä, joilla on kauaskantoisia j...