perjantai 27. huhtikuuta 2018

Selviytymisen käsikirjaa - mitä aika saa aikaan


Blogi elämässä selviytymisestä, 
sisusta, matkasta kohti tavoitteita, 
ja oivalluksista matkan varrelta.
Tämän viikon oivallukset liittyvät aikaan. 
Ja siihen mitä se saa aikaan. 
Samankaltaisia oivalluksia on varmasti herännyt 
monenlaisessa elämän käännekohdassa 
monelle muullekin.


Selviytymisen käsikirjani on kokoelma pieniä oivalluksia, joiden avulla olemme ottaneet askeleita eteenpäin yhden kerrallaan. Ne askeleet ovat vähitellen muodostaneet polun, joka kuljettaa meitä katastrofimme keskipisteestä pois päin. Ne ovat havaintoja ja oppimisia,  jotka unohtuisivat, jos niitä ei silloin tällöin juuri siinä oivalluksen hetkessä kirjoittaisi jonnekin mainoslehden kulmaan ylös. 


Jotkut oivallukset ovat liittyneet käytännön asioihin, kuten talokatastrofin prosessin vaiheisiin tai vaikkapa irtaimiston ja vaatteiden pelastamiseen. Toiset ovat liittyneet siihen 90% elämästä, joka tapahtuu mielessämme ja ajatuksissamme. 




En ole varmasti montaa kliseisempää sanontaa kuullut, kuin 
a i k a   p a r a n t a a.  Nyt kun on kohta puoli vuotta kulunut tämän meidän selviytymisen elämänvaiheen alkamisesta, voi jo pikkuisen huomata, mitä se aika on saanut aikaan. 


Tunteet ovat laimentuneet. Ne kaikkein terävimmät kivut tulevat enää hyvin harvoin, eivätkä silloinkaan enää niin pistävinä. Kun ne tulevat käymään, tiedän jo, että kohta ne menevät taas pois. Mieli on päästänyt suurimmasta surusta irti ja asettunut kiinni tähän hetkeen. 


Mieli ja keho on oppinut miten ja millä suru väistyy. Meillä se väistyy lapsiin keskittymällä. Kädestä kiinni ottamalla. Isolla, vahvalla halauksella. Pienellä kävelyllä. Raikkaan ilman syvään hengittämisellä. Antamalla kyyneleelle tai unelle luvan tulla. Tummalla suklaalla. Yhteisellä haaveilulla. Jokaisella on omat keinonsa. 


Olemme siirtyneet katastrofin keskipisteestä etäämmälle. Ja mitä etäämmällä olemme, sen laveampi on näkökulma, ja sitä enemmän näemme. Siellä se näkyy vieläkin, se meidän menetys, mutta sen ympärillä on paljon, paljon vanhoja, tuttuja ja hyviä asioita. Ja sitten paljon, paljon uusia mahdollisuuksia. Se, mikä joskus tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta meidän elämäksi, nyt näyttääkin olleen vain yksi vaihtoehto muiden joukossa. 


Sopeutuminen on alkanut. Jos olisin osannut ikinä kuvitella joutuvani elämään tällaisenkin vaiheen elämässäni, en olisi varmasti uskonut tai osannut ikinä kuvitella kuitenkaan selviytyväni tästä. Ihminen ei voi tietää kuinka pitkälle se venyy, miten paljon se joustaa ja oppii uutta, miten hyvin se pystyy asettumaan uusiin asetuksiin ja maastoutumaan elämän muovaamaan maisemaan, ennen kuin se kokee muutoksen todellisuudessa. 


Arki on palannut takaisin moneen hetkeen joka päivään. Ja sen suurempaa onnea ei näytä elämästä löytyvän, kuin arki, kaikessa tavallisuudessaan, yllätyksettömyydessään ja rutiineissaan. Mikään ei ole niin riemastuttavaa, kuin luottamus siihen, että kyllä se päivä on taas huomennakin. Tuli se tai ei, siihen kannattaa luottaa.


Riemu on syntynyt. Suuresta surusta toipuminen on avannut ihan uusia ulottuvuuksia tunteille. En tiennytkään, miten tavallisista asioista voi tuntea niin suurta riemua. Kun sataa. Kun sade lakkaa. Kun valot vaihtuvat vihreiksi saapuessasi kohdalle. Kun lähdet aamulla töihin. Kun palaat kotiin. Kun saat kupin teetä. Se mikä ennen oli hyvää, tuntuu surun aikakauden jälkeen riemulta. Se on hiljaista, eikä se näy muille, mutta se kuplii sisällä. Se on elämän jatkumisen riemua. Siinä se vuorottelee sulassa sovussa haikeuden ja surun häivähdysten, sekä toivon, uskon ja luottamuksen kanssa. 



Jantunen


Lisää lukemista

Tarinamme lyhyesti


Lämpimästi tervetuloa seuraamaan matkaamme

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Parasta blogissa on vuorovaikutus. Kommentit ilahduttavat aina kovasti.

LUETUIMPIA BLOGISSA

Paluu arkeen - helpotuksia selviytymiseen

"Niinä hetkinä koen, että he parhaiten myös luottavat, kun kerron, että edes turhautuneimpina ja ärtyneimpinäkin hetkinäni en koska...