tiistai 24. huhtikuuta 2018

Haaveita näkyvissä!

Tuuletuksia on blogi isosta matkasta hieman pintaa syvemmällä. Ja tällä kertaa myös tiukoista tavoitteista ja kateissa olevista haaveista. 




Olen keskustellut monien ihmisten kanssa kuluneiden kuukausien aikana paljon suurista tavoitteista ja isoista visioista, ja niiden merkityksestä erityisesti  talokeissiimme liittyen. Nyt, kun vielä haaveiden teema nousi kevään alkajaisiksi esille monissa blogeissa, ja itsekin asiasta muutaman ajatuksen kommenttikentissä vaihdoin (Terkkuja Annukka <3!), huomasin muutaman uuden näkökulman ja pienen ihmetyksenkin aiheen omassa elämässäni. 


Miksi olen sysännyt keveämmät haaveet sivummalle?

Miksi olen lakannut haaveilemasta ja keskittynyt suunnittelemaan vain vakavia visioita?

Miksi puntaroin vain järeää sisua edellyttäviä tavoitteita? 

Onko vakavuus ehto elämässä eteenpäin pääsemiselle?





Vakavien asioihin keskittyminen on tietysti ymmärrettävää tämän hetkisessä tilanteessamme. Jos keissimme ei muuten ole entuudestaan tuttu, siitä voit lukea lyhyen briiffin vaikkapa täältä


Kun perheemme tilanne on haastava, on tietysti ensin keskityttävä oleelliseen. Oleelliset asiat tuppaavat usein olemaan aika vakavia, vaikka elämää ei niin vakavana olisi muutoin pitänytkään. Ensimmäinen oleellinen asiamme on pitää perhe yhdessä. Seuraava on mahdollistaa mahdollisimman tavallisen arjen jatkuminen. Kolmantena on käydä ne taistelut, joiden kautta päästään jälleenrakentamaan uutta elämänvaihetta menetettyjen raamien tilalle. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, se on ainoa varma asia. Meillä on tavoite ja me aiomme sen saavuttaa. 


Kun jäin niitä vakavien tavoitteiden varjoon kadonneita haaveitani miettimään, ihmettelin miksi en voisi ottaa välillä kevyemmin. Miksi en päästäisi vielä useammin ja rennommin irti pinnan alla hiljaa liikehtivistä kauhuskenaarioista, epävarman tulevaisuuden peloista ja menetyksen suruista? Miksi en antaisi vielä enemmän tilaa ilolle ja kevyille asioille?  Miksi en voisi haaveilla harmittomasti asioista, jotka ovat hauskoja, mutta eivät elintärkeitä? Kun ei tyyliini elää ja ajatella ole aiemminkaan kuulunut kovin kireä nuttura. 


Vähitellen ymmärsin, että vaikka perheemme elää parhaillaan vielä vaihtelevassa menetyksen ja surun poikkeustilassa, ei minun tarvitse sulkea pois iloisia, keveitä ja jonkun mielestä ehkä turhamaisiakin ajatuksia. Miksi pitäisi? Ollakseni mukamas vakavasti otettava menettäjä ja surija? Niitä varmasti teen joka tapauksessa. Panostanhan lastenkin kanssa iloon ja hauskuuteen, tavalliseen oman perheen pöljään huumoriin. Ja sitten tajusin, miten paljon sitä kepeää ja hauskaa omaa haaveilua elämääni kaipaan. 




Tämä on blogi selviytymisestä. Blogi on matkassamme yksi tärkeistä pelastuslautoista, jolla ohjaan myös itseäni keskittämään ajattelua kokoajan enemmän ja monipuolisemmin hyvään. Keskityn hyvän näkemiseen surua ja ajoittaista uupumusta mitenkään estämättä. 


Nyt on hyvä aika ottaa haaveet takaisin mukaan meidän matkaamme, myös tänne blogiin. Jatkossa iloisten, kepeiden ja ei niin elintärkeiden asioiden postaukset otsikoituvat tänne Tuuletuksiin tunnisteella #haaveissa. Ne voivat olla aivan mitä tahansa, järkevää tai päätöntä. Vaikka ne haaveet tulevat osittain varmasti liittymään erilaisiin hankintoihin, niin yksi teema pysynee vahvasti mukana elämässäni jatkossakin - maltillinen ja järkevä kuluttaminen, joka huomioi kestävän kehityksen näkökulman. 


Mutta mistäpä lähtisi liikkeelle...haaveissa ehkä matka jonnekin lämpimään, valkoisen hiekan rannalle? Vai aloittaisiko lähempää kotoisista puutarhoista? Vai unelmoisiko omista, oman tyylisistä vaatteista, joita nyt ei ole (koska se talo tuhosi ne)? Vai lähtisikö pohtimaan haaveissa siintävän terveen kodin sisustusta? Uuu, vai ehdoton lempparihaaveeni - ihan uuden, terveen kotitalon rakentaminen! 


Onneksi haaveita ei voi kukaan viedä pois. 
Eikä edes taivas ole 
niille rajana.


Jantunen


Lisää lukemista




Lämpimästi tervetuloa seuraamaan matkaamme





4 kommenttia:

  1. Olet huippu, niin hyvää pohdiskelua ja oman mielen ja lasten takia välttämätöntä, mutta on tuo niin rankkaa ja syvissä vesissä uitte, eli muista olla armollinen itsellesi. Kuten olen aiemminkin kirjoitellut, niin jälkikäteen jäi hyviä muistoja kauhun ajastakin ja parhaat liittyy perheeseen ja ystäviin. <3 Haaveitakin on joskus sen jälkeen päästy osaa toteuttamaan eli elämä jatkuu, kunhan jaksatte pusertaa. <3 Olen hengessä mukana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, Tiia, miten älyttömän hyvä pointti tuo armollisuus. Onneksi sitä armollisuutta on oppinut aikaisemmissa haastavissa elämänvaiheissa, joita on useita erilaisia ollut, menetyksiä ja sopeutumisia itsen ja ympäristön suhteen.

      Vaikka se hyvän näkeminen vaikuttaisi välillä hieman hyperventiloimiselta :D niin vannon, kautta kiven ja kannon, että täällä ollaan olosuhteisiin nähden hyvin tasapainossa. Se hyvinvointi oikeastaan purkaantuu siitä ketjusta, että vaikka tarpeita tulee vähitellen, niin ensialkuun ollaan saatu lahjoituksena vaatteita ja huonekaluja ihanilta ihmisiltä <3 Heidän ansiostaan meille on voinut muodostua askeettinen, mutta meidän näköinen tavallinen arki, johon on voinut sopeutua.
      Esim. sellaisen voin tunnustaa, että kun istuin siellä autiolla pihalla, josta viime tekstin kirjoitin, minulle tuli lopuksi olo, että haluan lähteä kotiin. Ja se koti oli tämä pienen pieni evakkomme. Aika pysäyttävää.

      Ja kun arki on alkanut rullaamaan, on pystynyt taas iloitsemaan kaikesta monesta hyvästä asiasta elämässä. Esim. siitä, että meillä on terveyttä käydä koulussa, töissä ja harrastaa. Tuon kirjoituksen hyvän mielen buusti pulppusi ehkä siitä, että olin juuri ollut lasteni kanssa ulkona ja saanut nauttia junnu-urheilun valmentamisesta.

      Mutta ehdottomasti, pidän muistissa tärkeän armollisuuden, kiitos Tiia <3

      Poista
  2. Kiitos terkuista <3.

    Ja komppaan Tiia siinä, että ihan hitsin hyvää pohdintaa. Mulle kolahti erityisesti tämä "vaikka perheemme elää parhaillaan vielä vaihtelevassa menetyksen ja surun poikkeustilassa, ei minun tarvitse sulkea pois iloisia, keveitä ja jonkun mielestä ehkä turhamaisiakin ajatuksia. Miksi pitäisi? Ollakseni mukamas vakavasti otettava menettäjä ja surija?"

    Ei liity ollenkaan tähän teidän tapaukseen, eikä tähän sun kivaan blogiin, mutta toi mieleen sellaisen, että olen joskus pohtinut sitä, että jos blogissaan on valinnut sellaisen linjan, että on koko ajan vaan harkitun sivistynyt ja kultturelli älykkö, joka vähintäänkin rivien välissä halveksuu kaikkea turhmaista hömppää (joiden alimpaan kastiin aika usein nimetään sisustustyynyt :D), niin kyllähän sitä ennenpitkää jää sen oman valintansa vangiksi. Niin ettei voi sen itse itselleen luomansa roolin takaa kirjoittaa mistään kevyemmästä, vaikka ehkä haluaisikin.

    Mulla on mennyt kokonaan ohi tuo sun autiolla pihalla kirjoittama teksti, josta kerroit tuossa vastauksessa Tiialle. Menen siis lukemaan sen nyt.

    Toivottelen sulle sopivassa suhteessa kepeää keveyttä kaiken keskelle <3

    VastaaPoista
  3. Ja mä näen tän saman vaaran ihmisen elämässä myös blogin ulkopuolella. Että jos se kategorisoi ja profiloi itsensä kauhean tiukasti joksikin, niin tukeeko se sen yksilön hyvää elämää ja tyytyväisyyttä, vai voiko se myös estää sitä ihmistä kasvamasta, muuttumasta, elämästä rikkaammin. Ei tämä varmastikaan ole niin mustavalkoinen kysymys, mutta mulle aiheellinen.
    Mulla on aina ollut vapaus olla oma itseni. En ole koskaan kokenut sellaista syrjintää tai rajoittamista, mistä en olisi selvinnyt yli ja eteenpäin. Mun ei ole tarvinnut rajoittaa itseäni siksi, että muhun olisi kohdistettu odotuksia jonkunlaisesta käyttäytymisestä tai mistään.
    Mutta. Nyt, kun olen pöllähtänyt itselleni täysin vieraaseen rooliin tässä talokatastrofissa, niin olen huomannut sydämellisen vertaistuen lisäksi pieniä aavistuksia ihan vastakkaisesta ajattelusta. En tiedä olenko oikeassa, mutta ihan kuin kaikki eivät haluaisi toisen ihmisen selviytyvän, pääsevän jaloilleen, menevän eteenpäin ja palaavan takaisin onnelliseksi. Voi olla, että olen väärässä, ja olin tai en, niin se ei vaikuta siihen, että tämä perhe porskuttaa kovaa vauhtia jo arjessa kiinni. Pienet on puitteet, mutta arkea se on sekin :)

    Ja kiitoksia kepeydestä, mukavaa loppuviikkoa sinne myös <3

    VastaaPoista

Ihanaa, jos jaksat jättää jonkin pienenkin kommentin, ne ilahduttavat aina kovasti ja tankkaavat bensaa taas kirjoitella lisää blogiin <3

LUETUIMPIA BLOGISSA NYT

Syksyn loppukaneetti

Kuten instagramissa jo ilmoittelinkin, meidän Tuuletuksia-blogi on tullut tienhaaraan. Se ei ole tien pää, vaan risteyskohta, ...