torstai 8. maaliskuuta 2018

Yhtenä päivänä paljon jos...

Ajoin tällä viikolla yhtenä päivänä itkien kässärikännöksellä koomarketin pihaan siinä päivystävän savukalamyyjän hitaan katseen seuratessa. 

Ostin kolikoilla paketin suklaakeksejä. Keskellä viikkoa, keksejä. Kuulostaa pieneltä, mutta se on paljon minulta, jolle on ollut valinnan asia ja kova yritys pitää arjessa yllä terveellistä ja säännöllistä perheen ruokakulttuuria. 

Kyydissä minulla oli lapsi, joka on ollut pieniä poikkeuksia lukuunottamatta aina urhea ja sisukas, eikä ole puolella sanallakaan valittanut tästä evakkohelvetistä. 

Lapsi oli vaisu ja surullinen. Hän oli koulupäivän aikana katsonut vierestä, kun muu luokka joi kaakaota ulkoiluretkellä. Koululta ei ollut tullut asiasta kotiin viestiä, mutta aamulla lapsi oli muistanut, että ulkoiluretkelle jokainen saisi ottaa kotoa mukaan termarissa kaakaot. 

Kyseessä on sen ikäinen lapsi, ettei varsinkaan näin Wilman aikakautena voi hänen varaansa kodin ja koulun  välistä informaationkulkua laskea. 

Aamulla oli turha edes etsiä, sillä tiesin, että talon rohjake oli syönyt kaiken muun mukana pienet termarit, eikä sellaista evakkokämpässä ollut. Ei yhden yhtä pientä pulloakaan. Lapselta jäi kaakaot ottamatta mukaan.

Ulkoiluretkellä oli koko elämän tämän hetkinen paino realisoitunut lapselle. 
Koulupäivän päätyttyä näin, kuinka sen pienen ihmisen oli vallannut suru siitä, että meidän elämä ei ole nyt raiteillaan. Ei puutu vain termari, vaan kokonainen perhanan koti. 

Lapsi suri. Minulta valui kyyneleet. 

Kurvasin kaupalle ja kannoin autossa odottaneelle yllättyneelle lapselle keksipaketin. Sanoin, että voi aloittaa niiden syömisen jo nyt. 

- Keksejä?? Nyt? Autossa? Viikolla? Ennen päivällistä? 
- Kyllä, nyt. Koko paketti on sinun.

Ajoimme evakkokotiin ja lämmitin lapselle kaakaot (paketti sponsored by diakoniatyö). Sitten me istuimme, katsoimme toisiamme ja katsoimme ikkunasta lähiön elämää. Lapsi söi keksejä, joi kaakaota, hymyili ja näytti peukkua ylöspäin. Minä katselin kun hän söi keksejä ja hymyilin. 

Näin mielessäni vauva.netin keskustelun talohelvettiin joutuneista vanhemmista, jotka ajoivat lapsensa heidän menetystään kompensoidakseen lohtusyömisen kierteeseen. Mielikuvasurffasin pois vauvanetin sivuilta, mutta toppuuttelin silti lasta, ettei hän saisi nyt kuvitella, että yritän kasvattaa häntä ratkomaan herkuilla pahaa mieltä. 

Lasta nauratti, koska vain hölmöt kuulemma luulevat suklaakeksien ratkaisevan ongelmia. En viitsinyt sanoa, että aika moni on tullut elämänsä aikana toisiin ajatuksiin.

Välillä pystyn pitämään surun loitommalla, kun arjessa tulee jatkuvasti eteen tilanteita, joissa meiltä puuttuu jotain hyvin tavallista. Niitä tavallisia asioita meillä on ollut ehkä aina tai pitkään,  mutta niitä ei ole täällä varakodissa enää, koska talon vauriot tuhosivat ne. 

Alitajunta elää edelleen aikaa, jolloin kodin arkivarustelu oli kunnossa. Nyt tilanteen muututtua ei aina osaa metsästää ajoissa sellaista, joka olisi tärkeää. 

Ja ylipäätään vasta tällaisessa tilanteessa alkaa tajuamaan mikä merkitys kullakin tavaralla on, riippumatta niiden rahallisesta arvosta. Pieni ja halpakin asia voi olla hyvin merkityksellinen, myös lapselle.

Yritän joka päivä miettiä mitä tästä kaikesta opin. Tästä ehkä  sen, että joskus tilanne vain vaatii kaakaota ja keksejä.


1 kommentti:

  1. Ihana kirjoitus. ❤️ Hienosti hoidettu, joskus tilanne vain vaatii keksejä. 👍

    VastaaPoista

Parasta blogissa on vuorovaikutus. Kommentit ilahduttavat aina kovasti.

LUETUIMPIA BLOGISSA

Paluu arkeen - helpotuksia selviytymiseen

"Niinä hetkinä koen, että he parhaiten myös luottavat, kun kerron, että edes turhautuneimpina ja ärtyneimpinäkin hetkinäni en koska...