keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Tuuletuksia-blogin kuvituksesta



Palaan edellisen postauksen mainingeissa blogin tekemiseen. Yksi tärkeä osuus bloggaamisessa taitaa olla valokuvat ja ylipäätään kuvitus. Niillä luodaan tunnelmaa, rytmitetään tarinaa, vahvistetaan tai pohjustetaan postauksen ideaa, rakennetaan blogin imagoa ja tuodaan esille myös bloggaajan luonnetta. Kuvilla on väliä, vaikka teksti olisi pääosassa, kuten meillä.

Jotta ensimmäistä kertaa sivullemme eksyvät lukijatkin pääsevät heti juonesta kiinni, pakko aloittaa sillä taustatiedolla, että perheemme elää poikkeustilanteessa. Tässä poikkeustilassa, tällä hetkellä minulla ei ole kameraa. On ollut, mutta ei ole enää, koska talo. 

Perheemme asuu pakon sanelema evakkokaksiossa ja olosuhteet ovat kaikkea muuta kuin kuvaukselliset. Sama koskee omaa taloamme, joka seisoo nyt tyhjillään, muttei tyhjänä, lumisella tontilla. Näihin palaan vielä, kun keksin millä tavalla näitä kahta kotiamme voisi esitellä. On siinäkin sitten esittelemistä..

Tähän mennessä yritykset talo- ja koti-aiheisiin blogipostauksiin ovat päättyneet pysähtymiseen. Jään istumaan lattialle, nojaan kämmenillä poskiin, eikä minulla ole mitään kuvattavaa, eikä mitään sanottavaa. Näin on nyt, mutta luotan täysin siihen, että kuten kivulla on tapana, tämäkin menee ohi. Vielä tulee sitä jaettavaa löytymään, kun aikaa hieman kuluu ja asiat menevät eteenpäin.



Kuten blogstani varmasti saattaa huomata, en ole koskaan ottanut kuvia julkaisumielessä. Olen toki julkaissut kavereille kuvia elämästäni somessa.  Nekin olen ottanut aina alunperin vain itselleni muistoksi, mutta sitten innostunut kuvasta ja sen tunne- tai tilannearvosta niin paljon, että olen jakanut sen ystävillekin.


Olen kyllä ollut kouluikäisestä asti kiinnostunut valokuvauksesta. Omaa ei ole ollut koskaan, mutta saimme kuvaamataidon opettajalta lainata järjestelmäkameraa, filmisellaista, ja kehittää koulun pimiössä itse kehitteiden ja kiinnitteiden voimakkaassa tuoksussa mustavalkoisia paperivedoksia kuvista. Suurin ja näyttävin tekemäni valokuva oli oven kokoinen. Sen toteutuksessa kehitteet ja kiinnitteet laitettiin isoon pintaan taulusienellä. 




Olen miettinyt paljon sitä, miten ihmeessä kuvittaisin tätä blogiani, joka on alkanut isosta katastrofista, jonka tunnelmat siirtyy aiheesta riippuen syvästä surusta kiitollisuuteen ja joka ei tuo kuitenkaan meitä Jantusia ihmisinä valokeilaan.

En inspiroidu tällä hetkellä evakkokaksion, enkä silmissäni raunioihin laonneen kotitalomme kuvaamisesta. Sen sijaan olen katsellut ympäröivää maailmaa sillä silmällä, josko täältä löytyisi yksittäisiä yksityiskohtia, jotka jollain tapaa puhuttelevat minua juuri nyt, juuri tässä elämäntilanteessa. Niistä olen nappaillut kuvia.

Otan kuvat ainoalla kameravälineelläni, Samsungin vanhalla kännykälläni, jossa taitaa muutamat megapikselit olla. Tekniseltä laadultaan kuvat ovat julkaisumielessä surkeita, mutta niillä mennään. Ehkä niistä hieman välittyy tämä odottava, eteenpäin hamuava tunnelma kuitenkin. Ainakin niissä näkyy se, että kaverilla ei kamalasti ole kuvattavaa ;)


Olen alkanut pikkuhiljaa lämmetä myös sille ajatukselle, että kaivelisin ulkoisilta kovalevyiltämme perhealbumien vuosirenkaista osuvia otoksia, joissa ei ole ihmiskasvoja. Kovalevyt on viety talteen talosta ja varastoitu umpioihin muualle. Niitä käytetään silloin tällöin täällä evakossa, kun haluamme koko perhe katsella kuvia ajasta ennen tätä vielä nimeämätöntä ajanjaksoa.

Digikuvistamme löytyy sitä tavallista suomalaisen perheen kuvamateriaalia. Satapäin järvenselkää maalaavia auringolaskuja, koska en ole vielä tähän mennessä kyllästynyt veden ja auringon tapaamisiin. Kuvissa on sama järvi, sama aurinko, mutta vesi ja värit, tuulensuunta ja tunnelma muuttuu joka hetki. Kahta samanlaista kesäkuvaa en ole rakkaasta järvestä onnistunut ottamaan. Sitä paitsi Suomen kesäaika on sen verran vähäluminen, että jokainen auringonlasku kannattaa kuvatakin. 

Paljon on kotialbumissa kuvia satunnaisista hetkistä arjessa, lomilla, matkoilla, kotona talossa ja pihalla, rakkaista ihmisistä, lapsista. Tai lähinnä ensimmäisestä lapsesta, jonka kohdalla kamera on laulanut harva se päivä. Onko muilla kokemusta samasta, että nuoremmat lapset jäävät paljon vähemmälle valokuvaamiselle..?



Kun kelaan ajassa taaksepäin aikaan ennen lapsia, on albumeittain kuvia festarivuosista. Kierrettiin kaiket kesät kavereiden kanssa juhlista toisille, vapaana huolista ja murheista. Onneksi olen nauttinut koko sydämestäni kaikesta elämästä ajallaan, ettei nyt tarvitse katua sitä, ettei olisi ollut riittävän onnellinen ennen.


Meillä on suvun naisilla kulkenut perintönä taipumus nähdä kukat kauneimmillaan lakastumisen ollessa jo käsillä. Sama mieltymys on jo tarttunut myös minuun. Tämän postauksen kuvissa mallina olivat meidän helmikuisen naistenpäivän kimput, joista unohdin tuoreeltaan ottaa kuvia. Viimeisenä hetkenä ennen niiden kompostiin viemistä ikuistin ne, tällä aataminaikuisen kännykälläni. 

Mitä sulle kuvat merkitsevät? Onko tärkeää niiden tekninen taso, vai onko jokin muu koukku, mikä tekee kuvasta kiinnostavan tai hyvän jollain muulla tapaa? Onko sulle tärkeät ja rakkaat kuvat eri kuvia, kuin mitä somessa julkaiset? Ja bloggareille erityisesti - Miten rakennat blogisi kuvitukset? Mikä sulle on blogisi kuvissa tärkeää?

Jatketaan juttua kommenttiboksissa alla. Ja jos innostuit kirjoittamaan oman postauksen aiheesta / olet jo kirjoittanut moneenkin kertaan, linkkaathan  ne kommenttiboksiin tännekin. 

Ja lämpimästi tervetuloa mukaan meidän matkalle. Lukijaksi etusivun vasemmasta valikosta (jonka napin ehkä sain jopa toimimaan!), tykkäämään facessa, seuraamaan twiittiä ja mitä näitä bloglovineja ja muita nyt on. Päämäärä on selvä, mutta reitti ja aikataulu on vielä suurta arvoitusta.


Kiitos, kun kävit meillä!

♥ Jantunen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihanaa, jos jaksat jättää jonkin pienenkin kommentin, ne ilahduttavat aina kovasti ja tankkaavat bensaa taas kirjoitella lisää blogiin <3

LUETUIMPIA BLOGISSA NYT

Syksyn loppukaneetti

Kuten instagramissa jo ilmoittelinkin, meidän Tuuletuksia-blogi on tullut tienhaaraan. Se ei ole tien pää, vaan risteyskohta, ...