sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Lapset talokatastrofissa osa 2/2

"Toivon, että meidän vanhempien ponnistelu jättää heidän mieliin   r o h k e u t t a   ja   s i s u a  ajatella, että kaikesta voi selvitä, ja että elämä antaa aina uusia mahdollisuuksia. Ja että ystäviin kannattaa tukeutua, ystävyydestä pitää hyvää huolta ja ihmissuhteita vaalia."



Kirjoitin eilen lapsista ja vanhemmuuden haasteista kodin ja omaisuuden menetyksen kriisissä. Lähdettiin liikkeelle teemoilla kiitollisuus, viisaus, sisu, rohkeus, ystävyys ja lasten itsenäisyys ja nyt jatketaan tätä teemaa vielä muutaman ajatuksenjuoksun verran . Ensimmäisen osan voit lukea täältä. Ja pienet pahoittelut kuvien heikosta laadusta.

Yhteys 

Kuten olen jo tuuletellutkin, on alkujärkytyksen jälkeen perheemme hitsautunut aiempaa vahvemmin yhteen. Siinä voi olla taustalla ripaus ripustautumista yhteiseen pelastusrenkaaseen hädässä. 


Ja on siinä usein myös voitonriemua siitä, että ollaan hengissä, täällä evakossa henki kulkee ja pakotamme itsemme uskomaan, että kaikki kyllä järjestyy.

Kyselen joka päivä viimeistään illalla nukkumaan käydessämme lasten fiiliksiä ja kuulumisia. Kun kysyn, onko kaikki hyvin, meillä on perheessä uusi vastaus:  melkein hyvin . Vaikka kotitalo ja maallinen omaisuutemme on nyt ainakin tällä hetkellä perheeltä arjesta viety, emmekä tiedä saammeko sitä enää koskaan takaisin, kaikki muu on periaatteessa ihan hyvin. 

Matka sinne, että näkee avarasti sen kaiken muun on aikuisilla lapsia pidempi. Tärkeintä näille pienille ihmisille elämässä on kuulemma, että pleikka toimii, saa käydä omaa koulua ja kolmantena, mutta ei vissiin niin pakollisena - kännykässä on latausta. Se on helpottavaa. Ruutuaikoja ei alkuun laskeskeltu, mutta nyt on jo palattu normaaleihin rajoihimme. 

Pyrimme olemaan aina kuulolla ja valmiina juttelemaan kaikesta, mutta niin vähän kuin mahdollista, tuomaan esille, että rahat ovat hyvin tiukilla talokriisin vuoksi. 

Lasten kuullen ei alkumetrien jälkeen enää ole käsitelty sitä, kuinka paljon meitä pelottaa tulevaisuus, kuinka paljon me kaipaamme takaisin kotiin ja entiseen elämään, kuinka turhautuneita ja vihaisia me olemme niille, jotka ovat tässä keississä osoittautuneet epäluotettaviksi ja meille isoa taloudellista vahinkoa tehneet, kuinka paljon teemme jaksamisen ja uupumisen rajalla joka päivä keikkuen sen eteen, että asiat järjestyvät ja elämä palautuu hyväksi.

Aika pitkään lapset olivat asiasta hiljaa, mutta kuulolla. Jossain vaiheessa alkoi ajatukset pukeutua sanoiksi.

Mä vihaan tätä.
Tää ei ole koti. 
Mä haluan takaisin kotiin. 
Saanhan mä kaikki mun lelut vielä takaisin? 
Koska me muutetaan takaisin kotiin?
Mä vihaan tätä paitaa, miksen voi laittaa omia vaatteita...ainiin...(niitä ei ole enää)
Eihän meidän tarvitse muuttaa sieltä meidän omalta pihalta pois vaikka talo on rikki?
Me ei taideta selvitä tästä?

Kun he ottavat asian puheeksi, kuuntelen ja vastaan, että ymmärrän. Ja että me ei vielä tiedetä riittävästi, mutta minä lupaan, että me selviämme. 
Kukaan meistä ei enää jaksa pitkiä selityksiä.

K
ehun ja kannustan lapsia päivittäin. Kerron, että he ovat viisaita, taitavia, sisukkaita, hauskoja, oppivaisia, kivoja kavereita ja ihan hirvittävän mukavaa seuraa. Ennen he nielivät kehut sellaisenaan, mutta nyt huomaan, että heidän on välillä vaikea uskoa niitä. Ehkä suru laskee myös uskoa itseen.

Haluan ruokkia lapsissani uskoa siihen, että tämä kuoppa ei muuta heidän mahdollisuuksiaan menestyä elämässä siten. Haluan vahvistaa heissä uskoa siihen, että he eivät pelkästään löydä, vaan pystyvät myös itse rakentamaan itselleen paikkoja, jotka tekevät heidät onnellisiksi.

Eteenpäin

Olemme tässä uudessa kontekstissa yhdessä opetelleet, että syvinkin suru ja pelko ovat   t u n t e i t a ,   jotka menevät ohi ja joista jotenkin aina selviää eteenpäin. Ohi ne menevät, tai siirtyvät seuraavaan kertaan usein, kun tekee ja ajattelee jotain muuta.

H a a v e i l l a   saa, hulluja ja mahdottomiakin. Lottovoitto, taivaalta tippuva uusi talo tontille tai talkooporukka, jonka kanssa puretaan meidän talomme, jaetaan tontti kuusiaidalla ja rakennetaan meille ja jollekin siihen somasti rinnan omat 
talot ovat oikein hyviä haaveita. Ja nuo olivat vasta minun.

Lapset luovat nahkansa ja   s o p e u t u v a t   nopeasti.
Toipumista on voinut todistaa, kun he nauravat, kinaavat, tappelevat, vänkäävät, heittäytyvät hankalaksi, nokkivat ja ärsyttävät toisiaan, hulluttelevat ja hassuttelevat - taas ihan kuten ennen tätä talokriisiä. Samoin teemme välillä jo myös me aikuiset.

Parasta on, kun toisista ihmisistä saa voimaa niin paljon, ettei sitä voi oikein sanoin kuvailla. Katse pysyy taivaanrannassa, kun joku muu uskoo meidän selviytymiseen silloin, kun itse ollaan liian väsyneitä uskoaksemme. 

Jokainen zemppaus, jokainen tykkäys, jokainen pieni ele on valtava voimavara, ja jokaisen niistä muistan varmasti loppuelämäni.

Lopuksi hyviä uutisia. Ensimmäinen tavoite, eli emännän ärsyyntyminen lasten pöydälle jättämien leivänmurujen tasoisesta ongelmasta on saavutettu. Iso askel.



Perhe Jantusen kuskeina toimii nelkyt+risainen pariskunta, joka osti toiveidensa unelmatalon, mutta elämä vaihtoi kauppakassiin talokatastrofin ja evakkomatkan. Tuuletuksia-blogissa selviydytään päivä kerrallaan sisulla, suurilla tunteilla, järjen äänen järjestäytymisellä ja arjen ilojen löytämisellä. Tervetuloa mukaan <3

2 kommenttia:

  1. Eksyin blogiisi ihan muualta - miten kurja ja kamala tilanne. Vetää sanattomaksi ja nostaa kyyneleet silmiin. Jokaisen perheen kauhuskenaario, kun viedään KOTI. Ihanaa, että terveytenne on nyt kuitenkin evakossa parantunut ja käsittelette asiaa niin hienosti, että vaikka lapset kaipaavat kotia, tavaroitaan ja vaatteitaan, niin tapanne käsitellä asiaa ja elää uutta elämäntilannetta on niin hyvä ja lapset huomioiva, että asia ei jätä heihin mitään haitallisia jälkiä, vaan päinvastoin. Teillä kasvaa lapsia, jotka tietävät miten vaikeuksia kohdatessa kuuluu elää. Vaikka unelmatilanteessa tietenkin palaisitte ja toivottavasti vielä palaatte tuolle tontille puhtaassa talossa, niin tärkeintä on kuitenkin perhe. ❤️ Kaikkea hyvää teille ja hurjasti voimia vaikeassa elämänvaiheessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ihanasta viestistä. Allekirjoitan tuon kaiken, vaikka itse sanonkin ;) Minulla on täysi luotto siihen, että tässä on henkisen selviytymisen osalta kaikki mahdollisuudet onnistua. Ja meillä ei ole väsyneimpinäkään hetkinä pikkuriikkistäkään aikomusta luovuttaa, vaan prosessi kääntyy projektiksi ja se tulee valmiiksi sinä päivänä, kun grillaamme taas oman kodin pihalla. Elämä jatkuu, ihan joka päivä.

      Ihanaa kevättä sinulle ja kiitos vielä kauniista viestistäsi, joka ilahdutti kovati ja antoi taas zemppiä jatkaa matkaa eteenpäin <3

      Poista

Parasta blogissa on vuorovaikutus. Kommentit ilahduttavat aina kovasti.

Luetuimpia blogissa nyt

Tärkeitä tärppejä asuntokaupoille

Pieni somekampanja asumisterveydelle osa 2. Harkitsetko asuntokauppoja?  Ne ovat elämäsi suurimpia päätöksiä, joilla on kauaskantoisia j...