lauantai 17. maaliskuuta 2018

Lapset talokatastrofissa osa 1/2

Luin sata vuotta sitten hammaslääkärin odotushuoneessa naistenlehdestä Costi Snellmannin haastattelun. Costi sanoi kauniisti, että emme me lapsiamme omista, ne vain tulevat tänne meidän kauttamme. En silloin tiennyt saavani joskus itsekin lapsia. Sillä hetkellä tuosta ajatuksesta kuitenkin tuli omani, ja se vaikuttaa edelleen siihen miten koen itseni vanhempana. 


Äidin ja isin osa

Tässä koko perhettämme koettelevassa, yllättäen ja varoittamatta meidän elämäämme heitetyssä talokriisissä pahimpien tunteiden joukossa on ollut huoli siitä, ollaanko me vanhempina syösty lapsemme tämän epäonnisen talon myötä perikatoon. Se on tunne, möykky ja jonkinlainen sekava sisäinen puristus, ei järjellinen ajatus.

Syytän itseäni tyhmyydestä, taidon puutteesta palata ajassa taaksepäin ja siitä, että ylipäätään syytän itseäni. Puristaa, vaikka lapsemme eivät ole ollenkaan osoittaneet sormeaan meitä kohden ja vaatineet päitämme vadille. Lapset ovat meitä aikuisia armollisempia. 

Edes silloin ei syytöksiä ole tullut, kun lapsen kaivatessa lohduttoman hiljaisena tyhjillään seisovaa kotiaan en löydä enää sanoja millä tuoda lohtua. Se on riistävä osa vanhemmuudessa.

Ensisijaisesti olen tietysti ollut helpottunut ja  k i i t o l l i n e n  siitä, että lasten terveys on evakkoon lähdön myötä kohentunut niin merkittävästi, että sen voi tällä hetkellä sanoa olevan hyvä. 

Tulehduskierteet katkesivat, mystiset sairaalahoitoa vaativat pahat vatsaoireet ja allergiset reaktiot ovat loppuneet. Terveys on tärkeintä, ja sen tärkeyden ihan oikeasti kunnolla ymmärtää vasta, kun on sen menetyksen kokenut. 

Siinä missä olen iloinnut terveydestä, olen myös hiljaa itsekseni surrut, että he menettivät heille tarkoitut säästömme, lelunsa, vaatteensa, tavaransa, ja ainakin tällä hetkellä ja toistaiseksi kotinsa ja tutun lähiympäristönsä. Tärkeintä olemme toki varastoineet ja yritämme ajan kanssa niitä puhdistaa, mutta takeita niiden käyttökelpoisiksi palautumisesta ei ole.

Vastapainoksi isoja   ilon   aiheitakin on ollut. Viimeisin juhla vietettiin, kun neljän kuukauden päivittäisen tuuletuksen, tulikuumavesi-fairypesun, saunottamisen ja pakastelun tuloksena hieman haalistunut, mutta tunnistettava Uni-Maija sai muuttaa meille sisään. Ei sänkyyn kainaloon, mutta jo  mukana kanniskeltavaksi. Olen kyllä kytännyt uutta nettikaupasta, mutta hylly tuon lelun kohdalla on kroonisesti tyhjä. Yllättävän isokin lapsi saa tällaisissa hetkissä turvaa pehmeistä leluista. Tai jopa aikuinen.

Olen maailmankaikkeudelta  toivonut, että nyt kokemamme painajainen antaisi meille vanhemmille  v i i s a u t t a  ohjata lapsia niin, että he pelastuisivat monilta pahoilta virheiltä tulevaisuudessa. Tai ainakin tältä samalta. 

Toivon, että meidän vanhempien ponnistelu jättää heidän mieliin   r o h k e u t t a   ja   s i s u a  ajatella, että kaikesta voi selvitä, ja että elämä antaa aina uusia mahdollisuuksia. Ja että ystäviin kannattaa tukeutua, ystävyydestä pitää hyvää huolta ja ihmissuhteita vaalia. 

Emme halua esitellä heille vaarojen ja riskien maailmaa, vaan maailman, joka on täynnä mahdollisuuksia, joihin kannattaa tutustua ja hyviin myös tarttua. Jos meille kävi nyt huonosti, tosi huonosti, se ei tarkoita sitä, että meille käy aina huonosti. Tai että heille missään nimessä tulisi vielä käymään huonosti.

Arkeen tarraaminen

Ollaan täällä evakossa aikuisten kesken pyritty järjestämään  niin tavanomaista arkea, kuin vain mahdollista. Yritämme pitää perheen elämän tasapainossa tutuilla elementeillä. 

Lasten   harrastuksista   ei ole onneksi täytynyt tinkiä, vaan ne on laitettu koulunkäynnin rinnalle ykköseksi. Kuskaamme, kannustamme ja koutsaamme kuten ennenkin. 

Joskus, viime aikoina aika usein, jos ollaan kaikki väsyneitä, skipataan menot ja otetaan iisisti yhdessä. Ehkäpä arki on hieman armollisempaa kuin ennen.

Viemme lapsia   y s t ä v i e n s ä   luokse autokyydeillä aina, kun aikataulut osuvat yksiin. Matka evakosta kotitalomme luo lasten kaveripiireihin on sellainen, että vähän isompi lapsi sen jo pystyy ajan kanssa kävelemäänkin. Lähteminen kylille täältä on kuitenkin vaikuttanut olevan vaikeampaa, kuin kotona ollessa.


Julkisista ei ole ollut valitettavasti meidän reiteillä hyötyä, mutta kun pyöräilykelit alkavat, lasten  i t s e n ä i s y y s  kasvaa, eikä olla enää kaikessa aikuisten kyytien varassa.

Kaikkein tärkeintä lapsille on ollut mahdollisuus jatkaa samassa   k o u l u s s a  tuttujen kavereiden kanssa. Pelkkä ajatus koulun vaihtamisesta on osoittautunut heille hyvin ahdistavaksi ja siksi emme tähän keskeneräiseen ja väliaikaiseksi tarkoitettuun evakkotilanteeseen ole osoitteen ja lähikouluun vaihtoa edes harkinneet. Onneksi evakkokämppä löytyi sieltä, missä tämä mahdollistuu.

Normaaliuden tavoittelu oli alkuun järkytyksestä ja surustakin johtuen suorituspainotteisempaa, mutta tähän alkaa vähitellen tottua. Ei kokonaan, mutta välillä. Epänormaali normalisoituu, mutta toivo ja taistelutahto saada elämää takaisin ei onneksi katoa.

Joskus meistä tuntuu jopa oudolla tavalla helpolta, kun palaamme päivän menoista pieneen evakkokaksioon. Kun päivä on ollut muutoin hyvä, silloin seinät eivät niinkään tunnu kaatuvan päälle, vaan ennemminkin kaikki on käden ulottuvilla. Paljon elämää pienillä neliöillä. Elämä on haikeaa, mutta se jatkuu. 

Jatko-osan tekstille löydät täältä.

Niin mielelläni haluaisin lukea teidän ajatuksia siitä, miten voisi vanhempana olla mahdollisimman oikein päin, kun elämä koettelee koko perhettä? Tai vaikka ei koettelisikaan? Mikä on tärkeää vanhemmuudessa? Kommenttiboksi on vapaa myös anonyymeille terveisille, kiitos niistä, ja piipahduksestasi meillä täällä blogin puolella.

♥ - Jantunen




Jantusen perheen kuskeina toimii 40+risainen pariskunta, joka osti toiveidensa omakotitalon, mutta elämä yllätti ja vaihtoi sen talokatastrofiin ja evakkomatkaan.

Tuuletuksia on blogi selviytymisestä, sisusta, suurista tunteista, järjen äänen kuulostelusta ja arjen ilojen löytämisestä. Kiitos, kun olet mukana matkassamme.

4 kommenttia:

  1. Jos en joka kerta tule lukemaan päivityksiä, johtuu se vain siitä, että nämä postaukset herättää omatkin uinuvat möröt pintaan. Vaikka tavallaan on toivuttu, on kaikki jälkensä jättänyt. Aina on pieni pelko, että jos talo pettää tai miten uskallan enää muuttaa muualla, miten jos taas käy samoin. Traumat on jääneet.

    Mutta kysyit lapsista, meillä on neljä lasta ja ehkä katkerin olin silloin siitä, että pienin oli juuri 8kk iässä kokenut ison avosydänleikkauksen, jonka jälkeen hyvin pian muutimme hometeloon ja hän oli kovin uupunut ja sairasteli. Jouluaatto meni sairaalan päivystyksessä koska toisella oli niin korkea kuume. Hän oli vielä niin hauras hometalon aiheuttamiin terveydellisiin ongelmiin. Muutettuamme evakkoon suorastaan heti ongelmat huomattuamme, toisen olo koheni.

    Olen monesti miettinyt, etten muista tuosta ajasta mitään, ramppasimme kumpikin tahoillamme töissä pitkän matkan päässä, maksoimme vuokraa ja asuntolainaa, samalla rakensimme taloamme uusiksi ja hankimme materiaaleja, kävimme joka pv tarkastamassa miten rakentaminen etenee, ettei vaan tule kenenkään oikaistua. Niitä oikaisujakin ilmeni, mutta ehkä niistä toisella kertaa. Pitkään mietin minkälainen äiti olin lapsille, olinko huono, poissaoleva, väsynyt ja stressaantunut. Tämä oli yksi asia mistä olin niin katkera, että meiltä vietiin monta vuotta perusarkea pois ja sitä ei koskaan enää saa takaisin.

    Lapset kuitenkin ovat iloisia ja tasapainoisia, eivätkä näytä muutoista, kiireistä sun muista kärsineet eli ehkä ainoa neuvoni on, päivä kerrallaan ja jos pystyy vain jonkinlaiseen tavalliseen arkeen, se on lapsille hyvää ja turvallista. Kirjailija Kreeta Onkelin, joka on itse elänyt alkoholistiäidin varjossa sanoin, ihmeellistä ja parasta oli antaa lapselle tavallista arkea ja onnellinen hetki on ihan siinä, kun kaikki ovat kerääntyneet syömään ruokapöydän äärelle tavallista jauhelihaspagettia. <3

    Arki kantaa, toivottavasti jaksatte siellä jotenkin. Tämä ottaa niin tunteisiin tämä teidän blogi. <3 Halauksia ja voimaa, rakkautta. <3 Yksi asia piti sanoa vielä, että tämä taistelu, jotekin liimasi mieheni ja minut yhteen, selvisimme näistäkin, selviämme yhdessä kaikesta, olemme toistemme kalliot. <3

    VastaaPoista
  2. Voi, Tiia, kiitos ihanasta viestistä! Se konkretisoi myös sen miksi aloin bloggaamaan ja mikä siinä on kaikkein palkitsevinta - vuorovaikutus <3!

    Tulitpa muuten kuulolle todella hyvään aikaan :) Olemme käyneet täällä perheessä paljon henkisesti tätä tilannettamme, sen äkillisyyttä ja järkyttävää voimaa, millä se pyyhkäisi ylitsemme. Meillä on ollut hyvä tuuri, sillä ollaan pystytty sitä yhdessä paljon prosessoimaan ja ne vähäiset kerrat, kun olemme hieman apua rohjenneet pyytää, sitä olemme myös saaneet. Kaikki zemppi ja ymmärrys antaa ihan kamalasti voimaa.

    Tavallaan meillä on ollut onni onnettomuudessa, koska olemme päässeet näiden ensimmäisten kuukausien aikan niin paljon eteenpäin, siis henkisesti, että olemme täysin valmiita menemään jo suruvaiheesta tavallisemman arjen muudiin. Toki pelottaa ihan järkyttävän paljon. Ja joka kerta, kun lapset tuovat esille sen, että haluavat elämältään vain sen, että voisivat jo päästä kotiin, minä sanon jotain ymmärtävää ja sitten menen kulman taakse itkemään ja toivomaan kädet, sormet, silmät ja kaikki ristissä, että asiat menisivät hyvää kohden eteenpäin.

    Mutta, tässä mennään siis eteenpäin, kuin Tuija Eronen konsanaan ja myös blogi on siirtymässä jo seuraavaan teemaan. Olen kyllästynyt olemaan surullinen. Se ei ole minua, se ei ole sitä miten olen elämäni tähän asti elänyt.

    Ja jos onni ei kävele meidän luo nyt ihan heti takaisin, niin sitten minä väkerrän sen itse omin pikku kätösin päivä kerrallaan pienistä aiheista napsien. Että semmoista köyhän miehen ja naisen DIY-elämäniloa on tulossa blogiin ihan kohta paljon enemmän. Ihanaa, jos uskallat välillä käydä hieman kuikuilemassa <3 Ja kiitos vielä kerran ihanasta viestistä, se ilahdutti ihan kamalasti.

    VastaaPoista
  3. <3 kävin kuikuilemassa muitakin postauksia, ihania kaikki. Olet lukulistalla, niin näen aina uudet postaukset oman blogini sivuille ja toivottavasti sieltä tulee myös tänne uusia kävijöitä. Täältä lämpöinen halaus, sillä tuli niin jännä tunne vastausta lukiessani, sellainen lämpöinen, että ihan kuin tuntisin sinua vähän jo. <3 Olette ajatuksissa kovasti. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, kuten myös samoin! Tuntuu vahvasti siltä, että onnettomuudesta ja katastrofista huolimatta tässä on myös jotain hyvää Jantusillekin tapahtumassa. Kuten pienin lapsista sanoi - äiti, me ei ikinä oltais saatu blogia, jos talo ei olis mennyt rikki. Kiitos Tiia! <3

      Poista

Ihanaa, jos jaksat jättää jonkin pienenkin kommentin, ne ilahduttavat aina kovasti ja tankkaavat bensaa taas kirjoitella lisää blogiin <3

LUETUIMPIA BLOGISSA NYT

Syksyn loppukaneetti

Kuten instagramissa jo ilmoittelinkin, meidän Tuuletuksia-blogi on tullut tienhaaraan. Se ei ole tien pää, vaan risteyskohta, ...