lauantai 3. helmikuuta 2018

Oi, mikä yllätys! (Ja mitä tekisit, jos...?)

Olemme täällä blogin toisella puolella live-elämässä pitäneet vieläkin matalaa profiilia talokatastrofistamme, jossa menetimme miltei kaiken irtaimistomme, vaatteet, lapset lelunsa jne. (Lyhyesti: odottamatta kotitalostamme löytyi vauriot pintojen alta -> "loppuelämämme unelmien talo" on niin rip, kuten meidän nuoriso asian ilmaisee -> äkillisesti puhjennut raju katku sisäilmassa -> perhe äkkiä pois kotoa evakkoon -> iso huoli terveydestä, valtavat, vielä määrittelemättömät taloudelliset tappiot ja hirveä hässäkkä joka suuntaan.) 

Olemme puhuneet asiasta vasta kouralliselle lähimmäisiä, koska odotamme asioiden selkiytymistä. Sitten, kun tiedämme mihin suuntaan juridiset prosessit meitä vievät, on helpompi myös jaksaa selittää mitä meille seuraavaksi tapahtuu ja millaista apua voisimme kiitollisena ottaa vastaan.

Kerroin hyvästä syystä tilanteestamme tuttavalleni, joka on kova kutomaan. Kysyin varovaisesti, voisiko hän kutoa villasukat siipalleni, joka kolmen kuukauden evakon jälkeen edelleen kaipaa talon vuoksi käyttökelvottomaksi menneitä villasukkiaan. Joskus pienet asiat nousevat tärkeiksi, kun isot asiat ovat liikaa. 

Kun keskustelimme kutovan kaverin kanssa, kerroin ristiriitaisesta surusta menetettyä vaatekarderoopiani kohtaan. Ristiriitaisesta siksi, että vaatteet periaatteessa ovat vain pintaa, mutta silti ne voivat vaikuttaa paljon ominaispainoaan enemmän siihen, mitä tunnet olevasi. Kerroin kaipaavani aivan hirvittävän paljon vaatteitani, erityisesti takkejani ja neuleitani näin kylmänä talviaikana. Toisaalta koen olevani onnekas, kun kaipauksen kohteena on vain maallinen omaisuus, eikä se kaikkein tärkein, eli perhe, joka on onneksi mukana evakossa.

Olin viimeisen parin, kolmen vuoden aikana laittanut kiertoon vaatekaapistani kaikki ne vaatteet, joiden mielestä minulla ei ole mitään päällepantavaa. Sitten olin satsannut harkitusti ja alennusmyyntejä hyödyntäen sellaisiin, pääasiallisesti suomalaisiin vaatemerkkeihin, joista todella pidän ja joita varmasti säännöllisesti käytin. Olin pala palalta rakentanut vihdoin oman tyylini, johon olin saanut suuntaa muutamalta suomalaiselta bloggarilta, joita seuraan edelleen päivittäin. 

Olen kulkenut heidän matkassaan niin pitkään, että välillä unohdan, ettemme ole oikeassa elämässä oikeita ystäviä. Vähän kuin se tilanne, kun moikkaat kadulla vastaan kävelevää näyttelijää, koska tunnistat hänet. Heidän juttuja lukiessa muistan, että meidän katastrofimme ulkopuolella elämä jatkuu. Kiitos Jenni ja Stella <3  

Jos sinulla, joka siellä luet tätä (kiitos siitä!) on kaikki hyvin tai ainakin ok, heitän pienen haasteen. Muiden taakkoja tuskin kannattaa kantaa harteillaan, se ei tee elämästä parempaa. Mutta kaiken itsestäänselvyyden keskellä on ihan hyvä joskus pysähtyä katsomaan miten paljon konkreettista hyvää elämässäsi on. Vaikkapa nyt ne vaatteet, olivat ne sitten vain pinnallista kuorta tai jotain enemmän.  

M i t ä,   j o s    k a i k k i   v a a t t e e s i    v i e t ä i s i i n    s i n u l t a   y h t ä k k i ä   p o i s? 

Jos konmarittaja from hell pyyhkäisisi ylitsesi ja jättäisi jäljelle käyttöösi vain monta kesää palvelleet lenkkarit?

Tämä ystävällinen kutova tuttavaniystäväni innostui auttamaan hieman sukkia enemmän. Hän otti yhteen lempparivaateliikkeeseensä yhteyttä ja kysyi, haluaisivatko he lahjoittaa minulle, menetettyä vaatekaappiani kovasti kaipaavalle, neuleen. 

Ja he Peurassa halusivat ja laittoivat lahjoituskassiin vielä leggarit, huivin ja paidankin!



Kaunis kiitos, kutova auttajani ja Peuran ihana väki! Yllätitte ja ilahdutitte kovasti <3! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihanaa, jos jaksat jättää jonkin pienenkin kommentin, ne ilahduttavat aina kovasti ja tankkaavat bensaa taas kirjoitella lisää blogiin <3

LUETUIMPIA BLOGISSA NYT

Syksyn loppukaneetti

Kuten instagramissa jo ilmoittelinkin, meidän Tuuletuksia-blogi on tullut tienhaaraan. Se ei ole tien pää, vaan risteyskohta, ...