torstai 11. tammikuuta 2018

Ensimmäisen elämäni loppu


Lokakuun loppu 2017 oli pimeääkin pimeämpi, mutta siirrytään silti hetkeksi sinne...

...Perheen isoimmat ovat fudistreeneissä ja pelaan palloa pienimmän lapsen kanssa sillä aikaa, kun lohi paahtuu uunissa. Istahdan eteisessä rappusille nojailemaan, koska laiskottaa - Eiks vaan pikkuinen, että äiti voi toimia sun veskana näin makuulteenkin? 

Muutaman pallon otan hitain liikkein kiinni, muutaman päästän tasoitukseksi längistä läpi ja lapsi tuulettaa voitonriemuisena. Onnittelen maaleista ja vilkaisen samalla ikkunasta ajatellen, että voisko tuo ikuisuuden jo jatkunut sateinen ja märkä syksy enää tästä ankeammaksi maisemaltaan mennä. 

Pallo menee maaliin. Painan pään “pettyneenä” rappuseen ja voivottelen huonoja maalivahdin taitojani. 
Sitten tulee pysähdys. 
Siinä lattiantasossa portaiden päällä lojutessa haistan vaimean ummehtuneen aavistuksen. Aavistuksen hajusta. Hajun. Haistan hajun.

Työtehtäväni sivuavat sisäilma-asioita, joten pientä kokemusta on kertynyt erilaisista epäilyttävistä hajuista, kupruilevista pinnoista, rakenteiden tarkkailusta ja sisäilmaoireista. Olen ollut sisäilma-asioista jopa yltiöpäisen kiinnostunut, sillä niissä ollaan yleensä lempipuuhani, ongelmanratkaisun, ytimessä.  

Aiemmin turvallisen välimatkan päästä koettu kiinnostus vaihtui kuitenkin nyt salaman iskusta sydämen tyhjään lyöntiin, kun ymmärsin haistavani vaimean, mutta selkeästi tunkkaisen ja lahonneen puun, hieman ratapölkkymäisen ja pistävän, jopa makeahkon hajun.

En tiedä kuinka paljon filmivirtaa mahtuu muutamiin sekunteihin. Siellä portaiden tasossa nojatessa eteeni piirtyi kuvat hetkistä, jolloin reilu kolme vuotta sitten juhannuksen alla muutimme taloon, joka sijaitsee “kaupungissa kuin maalla”. Kiljuimme riemusta, sillä onnistuimme grillaamaan makkarat pihalla vanhassa betonirenkaassa juuri sopivan rapeiksi ennen räntäsateen alkua. 

Olimme rakastuneet taloon muutamaa kuukautta aiemmin ensinäytössä ensinäkemältä. Kymmenen vuotta olimme etsineet sitä meille tarkoitettua kotia, jossa täyttyisi toiveemme meille sopivasta tilaratkaisusta ja luonnon-koulun-päiväkodin läheisyydestä. Juuri kun oltiin luovuttamassa, tupsahti tämä tuleva kotimme myyntiin. Hieman sattumaa oli sekin, että talo tuli myyntiin, kun myyjiä oli kosiskeltu muuttamaan toiseen kaupunkiin.

Ostoa ennen syynäsimme ja pohdimme kuntotarkastuksessa esiin tulleita asioita. Kuntotarkastuksen mukaan talo oli hyvässä kunnossa, mutta siitä löytyi lattian riskirakenne, puukoolattu korotus. Myyjä oli asunut talossa lapsesta saakka, eivätkä he olleet kokeneet ongelmia tuossa lattiassa. Näin päädyttiin turvallisin mielin uskaltaa toteuttaa se sen astisen elämän suurin riski, oman talon osto. Kun myyjä oli vielä asunut talossa koko ikänsä lapsesta asti, ajattelimme, että kukapa voisi olla luotettavampi tietolähde talon historiasta. (*Huom. kotisivuille tulee tekstiä talokauppojen riskeistä ja sudenkuopista, ettet haksahtaisi samoihin.).

Takaisin portaisiin, joissa seuraavat sekunnit jatkoivat kirkkaita värikuvia. 
Ensimmäinen muuttokuorma pihalle, syntymäpäiväkutsujen nauru ja talosta ulos asti tulviva sukulaisten ja läheisten puhetulva. Onnelliset hetket jouluaattona lasten nukahdettua lahjakääreiden keskelle, väsyneen kiireiset aamut ja helpottuneet iltapäivät, kun saa hetken istahtaa ihan itsekseen omaan kotiin, jossa omilla paikoillaan ovat tarkkaan harkitut, suvussa kulkeneet huonekalut ja muutamat ikean täydennykset, ne vähän-niinkuin-emännän sijoitukseksi ostetut Artekin Mehiläispesä, Marimekon vahakankaiset pöytäliinat ja Iittalan lasinen pöytälamppu. 

Räpäytin silmiä. Vedin henkeä kerran. Ikkunasta avautui näkymä pihalle, jota teimme puolen suvun ja kavereiden voimin pari kesää talolle turvalliseksi ohjaamalla kaiken kosteuden pois talon reunustoilta.

Siinä ne kuvat silmissä juoksivat ja alkoivat hämärtyä, kuvat elämästäni sellaisena kuin minä kuvittelin sen jatkuvan elämäni loppuuni asti. Istuin ja hengitin. Kuvat alkoivat kadota. Sitten oli vain mustaa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Parasta blogissa on vuorovaikutus. Kommentit ilahduttavat aina kovasti.

LUETUIMPIA BLOGISSA

Paluu arkeen - helpotuksia selviytymiseen

"Niinä hetkinä koen, että he parhaiten myös luottavat, kun kerron, että edes turhautuneimpina ja ärtyneimpinäkin hetkinäni en koska...