lauantai 29. syyskuuta 2018

Syksyn loppukaneetti





Kuten instagramissa jo ilmoittelinkin, meidän Tuuletuksia-blogi on tullut tienhaaraan. Se ei ole tien pää, vaan risteyskohta, josta lähtee erilaisia polkuja eteenpäin.



Perheemme elämä on muuttunut lopullisesti, emme tosin vielä täysin tiedä miten ja millaiseksi, kun prosessi on kesken. Me kapteenit, lastemme vanhemmat taistelemme kaikki viisautemme peliin laittaen sitkeästi oikeuksistamme asuntokauppariidassa ja toivomme parasta. Jos jollakin on tähän vinkkejä tarjota, niin olkaa rohkeasti yhteyksissä, kiitos paljon.


Tulevaisuuden ja muutoksen ei tarvitse olla vain huono asia. Päin vastoin, lopputulemaan asuntokauppariidassa päästyämme ja siitä toivuttuamme me teemme tästä vielä hyvän. Pidämme ovet ja mielen auki kaikenlaiselle yhteistyölle täällä livenä ja somessa ja otamme ilolla myös apuja vastaan. Olemme valmiit tekemään itse sitkeästi paljon töitä. Mikään ei paranna haavoja ja vie eteenpäin niin tehokkaasti, kuin hiessä työn paiskiminen. Hyvä tästä elämästä vielä tulee, kyllä me keinoja keksimme.


Perheemme jatkaa tästä sisulla yhteen hiileen puhaltamista poikkeusolosuhteissa tavallista arkea kohden. Meidän arjessa on paljon hyvää. Voin paljastaa, että se hyvän paljous on näissä ihmisissä. Tämä porukka ympärilläni on käsittämätöntä. En ole vieläkään pystynyt lakata ihastelemasta heidän viisauttaan, hauskuuttaan ja valoisuuttaan. Olen äärettömän onnekas. Onnekkutta on sekin, että lapset luottavat täysin siihen, että me selviämme tavalla tai toisella, ja heillä pysyy kaikki hyvän elämän avaimet käsissään, kävi talon kanssa mitä tahansa.


Arki jatkuu. Yksi iso arjen tavoite on löytää pikkuisen, kohta miltei vuosi sitten ensihädäksi löydetyn evakkovuokrakaksion tilalle perheelle hieman isompi asunto. Sellainen, johon mahtuu kaikille sänky ja mikroa ei tarvitse kilkuttaa jonkun nukkuessa parvisängyssä yläpuolella. Vielä etsintä ei ole tuottanut tulosta, sillä kohtuullisen matkan päästä lapsille tärkeää omaa koulua ei ole etsinnöistä ja yrityksistä huolimatta löytynyt asuntoa, jossa sisäilma olisi riittävän hyvä eli ei aiheuttaisi oireita. Tämä ongelma tuli, kun altistuimme loppumetreillä talossa tietämättämme rajulle musta home-sädesieni-voc-toksiini - ilmalle. Neliöitä tärkeämmäksi on tullut puhdas sisäilma, jossa olo on normaali.


Blogi on tullut yllättäen osaksi koko perheen arkea, meidän keskusteluja ja yhteisiä pohdintoja. Nyt tämä meidän arkeen osaksi sujahtanut Tuuletuksia on kuitenkin hyvä laittaa telakalle tekeytymään ja lepuuttelemaan. Jättämään tilaa arkeen ja hetkeen pysähtymiselle, arjen asioiden hoitamiselle ja ajatuksen vapaalle lennolle. Jättämään tilaa eteenpäin menemiselle. Jos kirjaan ajatuksia kokoajan ylös, en huomaa edistystä, eteenpäin menemistä, kasvua ja kehitystä. Jos kirjaan ajatuksia kokoajan ylös, katson vain kirjaimia edessäni, vaikka nyt olisi tärkeämpää nähdä mahdollisimman kauas, mahdollisimman iso kuva, ihan jo enemmän nähdäkseen.


Palataan meidän tarinaan blogissa tai toisessa ehkäpä joskus myöhemmin. Sillä välin meidät löytää Instagramista, jonka stooriin laitellaan ehtiessämme videoihin terveisiä.


Kiitoksia, kaikkea hyvää, ja ollaan yhteyksissä <3





keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Lempeämmin puolitiehen itseä vastaan



Jantunen / Laiturilla

Vaikka kuinka yrittäisi pitää itsestä huolta, ei se aina onnistu. Vaikka kuinka yrittäisi olla ystävällinen ja lempeä itselleen, huomaa otsan rypistyvän ja pannan kiristyvän silti liian usein. Vaikka haluaisi antaa itselleen armoa, jostain syystä ne vaatimukset ja rimat lipeävät liian usein liian korkealle.


Että pitäisi olla tehokas ja nopea, mutta ei kiireinen. 


Aikaansaava, mutta ei liian kuluttava ja varsinkaan höselö.


Ystävällinen ja diplomaattinen, mutta tiukasti puolensa pitävä.


Jämäkkä ja sisukas, ja silti joustava neuvottelija.


Oikeuksistaan kiinni pitävä, mutta viisaasti toisen näkökulman huomioiva.


Tunteitaan näyttävä, mutta siinäkin tolkullinen ja muille tilaa jättävä.







Jospa eläisi useammin niin, että  antaisi riman asettua rauhassa jonnekin, mistä pääsee yli myös ilman kohtuutonta ponnistelua. Tai jopa ilman ponnistelua ilman kohtuuttomuksiakin. Jos ottaisin vielä askeleen verran lähemmäs itseäni, ikään kuin lähemmäs puolitiehen itseäni vastaan.


Ja jos vielä himpun verran lämpimämmin hyväksyisin itseni. Ja siihen päälle nyökyttelisin, että hyvin menee, hienosti pärjäät, yrität parhaasi ja aika usein vielä enemmänkin, ja se riittää, sinä riität.


Jos vielä vähän enemmän rakastaisin ja muistuttaisin, että älä yritä pienentää pelon taakkaa ja sumentaa surua vihaisuuden tunteella. Joskus tuntuu siltä, että suru on liikaa ja sen saa - vaikka edes vain hetkeksi - pois sydämestä vain antamalla katkeruudelle ja vihalle tilaa. Että on niin surullinen, ettei pysty olemaan muuta kuin vihainen. Se vaan ei sulata jäätä. Lempeys ja ystävällisyys itseä kohtaan sulattaa kyllä, ajan kanssa, kun antaa niille sitkeästi tilaa. Ja kun sydän on sulanut, se lämmittää paremmin. Ja se lämpö yltää kauemmas, muille asti. Lempeydessä on tuskin vaaraa ylilyönneille. Vai tunnetko kenties jonkun, joka olisi ollut liian lempeä itselleen?



Lisää Tuuletuksia

Facebook    Blogit    Pinterest  Insta

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Voiko olla yhtäaikaa?


Voiko samaan sydämeen mahtua yhtäaikaa vastakkaisia tunteita?





 Voiko olla surusta niin turta, että joutuu ihan ponnistelemaan kannustaakseen sydäntään sykkimään, jottei se pysähdy kesken lauseen? Ja samaan aikaan pakahtua onnellisuuden tunteeseen monestakin asiasta, ihan vaan pelkästään jo vaikka siksi, että katastrofin pyyhkäistyä yli ja ollessa vielä kesken jäljellä on edelleen jotain hyvin hyvin tärkeää ja ainutlaatuista.


Voiko olla omasta menetyksestä niin järkyttynyt, että kaikki se mistä ennen nautit - talon laittamisesta, sisustuksesta, puutarhan rakentamisesta kaivinkoneet ja bobcatit heiluen, aitaa kaataen ja siirtolohkareita asetellen kauniiksi helminauhaksi, järkevän ja mieleisen vaatekokoelman hankkimisesta, ruoanlaitosta ja suklaaleivonnasta, ulkoilusta ja luonnossa olemisesta - on yhtäkkiä tullut vaikeasti ymmärrettävä elokuvanäytös, joka on päättynyt ja jäljellä ovat tyhjillään kaatuneet popcornkipot?
Ja samaan aikaan iloita muiden kotien, vaatekkaappien, leivontalauantaiden ja puutarhan kukoistuksen puolesta, ja tuntea hyvää mieltä, kun he ovat elämänsä laittaneet itselleen mieleisiksi suurella rakkaudella, kiinnostuksella  ja intohimollakin. Tuntea hyvää mieltä tuntematta kuitenkaan minkäänlaista kateutta, ei edes pienintä häivähdystä?


Voiko olla hetkittäin niin uupunut surusta, pelosta, pettymyksen ja vihankin tunteista, että et pysty olemaan paikallasi, etkä jaksa enää olla liikkeelläkään, et nähdä ketään, muttet halua käpertyä itseesikään?
Ja samaan aikaan hoidat työsi, hoidat perheesi ruokahuollot, siivoukset, kuskaukset, juhlakutsut, ja ne arjen tärkeät juttuhetket yhdessä, ja vielä koet selviytyväsi niistä ihan hyvin?





Voitko olla hyvin surullinen suureksi kokemastasi menetyksestä, jonka takaisin saannista taistellaan, mutta jonka vaikutukset yltävät jo nyt asian ollessa kesken monen sukupolven menetyksiksi? Voitko kokea tilanteesi, ja ihan syystäkin, poikkeuksellisen kohtuuttomaksi ja kuormittavaksi? 
Ja samaan aikaan kuunnella hiljaa vilpittömän osaaottavasti kohtaamasi ihmisen harmitusta suhteellisesti pienestä, ohimenevästä ja täysin kuntoon laittetavasta asiasta? Ehkä jopa lohduttaa häntä, tukea ja kannustaa, auttaa häntä löytämään tilanteeseen ratkaisuja?


Voiko olla juuri keskellä elämänsä suurinta opetusta, jossa taotaan lekalla päähän, että materia ja maallinen mammona on hyvin katoavaista ja se voidaan puhaltaa tai ainakin yrittää puhaltaa kirjaimellisesti hetkessä pois? Että maallinen mammona on loppupeleissä merkityksentöntä.

Ja yhtäaikaisesti iloita, kun saat päällesi sinulle rakkaan, hienon vaatteen tai käteesi astian, jonka luulit menettäneesi, mutta se saatiinkin vielä käyttökelpoiseksi? Haluta niitä maallisia raameja takaisin ympärillesi. Edellisten rakentamiseen käytit kuitenkin parikymmentä vuotta.


Voiko joskus synkkinä pelon hetkinä kädet ristissä toivoa, että päälle tippuisi tältä istumalta meteoriitti, ja samaan aikaan pitää kynsin hampain elämästä kiinni toivoen, että se kestäisi niin pitkään, että tämä painajainen olisi poistunut ja unohtunut kokonaan koko maailmankaikkeudesta?







Voiko kokea onnellisuuden tunnetta, vaikka samaan aikaan elämäntilanne on äärettömän surullinen, vaikea, kuormittava ja pelottava?


Voiko olla kiitollinen jostain, jonka on saanut, vaikka se on otettu sinulta vasten tahtoasi pois?


Voiko seistä valintojesi takana, vaikka se osoittautuisikin elämän suurimmaksi virheeksi?


Voiko olla yhtäaikaa sekä onnellinen, että onneton kokematta siinä varsinaisesti oikeastaan mitään ristiriitaa? 


Ristiriitaista, että kyllä se näyttää olevan mahdollista. Ja vielä ristiriitaista jotenkin myös, että sehän on aika itsestäänselvää, mutta silti tekee hieman mieli kyseenalaistaa.






Voin myös olla kiitollinen jostain asiasta, vaikka olisin murheen murtaama toisen asian vuoksi. Ja voin olla kiitollinen jostain asiasta jopa entistä enemmän, juuri sen toiseen asiaan liittyvän murheen esiin nostaman uuden näkökulman vuoksi. 



Kaikki ei liity kaikkeen


Se, että toisistaan kaukana olevat tai vastakohtaiset tunteet mylläävät yhtäaikaisesti, on vain merkki siitä, että eri asiat ovat onneksi toisistaan irrallisia. Kaiken ei tarvitse liittyä kaikkeen, ei olla kytköksissä kaikkeen. (Lisäys->) Jos yksi tai vaikka useampikin kortti elämän korttitalosta kaatuu, sen ei tarvitse kaataa koko korttitaloa, elämää, jos siellä on tärkeitä kortteja, elämän peruspilareita, pultattuna kunnolla kiinni alustaansa. Tai jos ne peruspilarit joustavat ja uusiutuvat elämän haasteiden mukana.


Vaikka kaikki elämän palaset jollain tavalla olisivatkin yhteydessä toisiinsa, kytköksiä voi määritellä uudestaan ja niitä voi myös katkaista, jos on parempi niin. Siitä varmaan on kyse myös sinä päivänä, kun tämä meidän ja sen talomme tarina on kerrottu loppuun, kannet laitetaan kiinni ja aloitetaan jotain uutta. 




Lisää Tuuletuksia

Facebook    Blogit    Pinterest  Insta

perjantai 21. syyskuuta 2018

Tuuletuksia siirtyi Lifestylesta ja paljon viikon kuulumisia


Ihanan aurinkoiseen perjantaihin on hyvä päättää tämä työviikko. Muutama päivä meni potiessa, mutta siitä huolimatta tämä viikko on antanut paljon. 



Tuuletuksia Pinterest


Tiiliskivi rinnan päällä 


Tällä viikolla on pistänyt rinnassa valtaisan painava paino. Elämäni ensimmäistä kertaa henkisestä kuormituksesta, pelosta ja stressistä olen saanut fyysisenä tuntemuksena sen paljon puhutun "tiiliskiven" rinnan päälle. Nyt tiedän miltä se tuntuu. Olen yrittänyt hengitellä paljon rauhassa, puhua ja vakuuttaa itselleni, että selviämme tästä. Tällä viikolla muutama ulkopuolisille näkymätön romahdus pohjalle on toisaalta puhdistanut tiiliskiven painamaa rintaa ja tuulettanut mielen taas urheasti jatkamaan taistoa.



Vuorovedot


Pahimmilla hetkillä olen purkanut vastavuoroisesti miehelle ne synkimmät ajatukseni, ja hän on saanut minut muutamilla lauseilla taas kiinni kaikkeen siihen hyvään, mitä meillä on tässä hetkessä ja vielä tulevaisuudessa odottamassa.  Sopimus vuorovedoista on pitänyt. Ääntä meillä saa turvallisesti korottaa yhtäaikaakin, mutta yhtäaikaa emme romahda. Toisen voimien uupuessa toinen pitää olkapään ja muutamat sanaset tukena, kumpainenkin vuorollaan. 





Arjen tahti ei olekaan kiirettä


Arjen tahtimme on tiivis, täynnä elämää, ihmisiä ja tapahtumia, mutta itsestä se tuntuu silti olevan hallinnassa, kummallista kyllä. En ole kokenut enää minkäänlaista stressiä sellaisista asioista kuin aikataulut tai kiire. Ehkä ennen katastrofia olen saattanut kokea tällaisen tavallisen arjen tiiviin rytmin kiireeksi ja stressaavaksi, en itseasiassa nyt edes muista olenko, mutta nyt asiat, myös stressiä aiheuttavat asiat ovat asettuneet ihan uusiin mittasuhteisiin. Kiire tai tavallisen arjen stressi tuntuvat täysin liioitelluilta termeiltä, jos asiat kuitenkin hoituvat.


Esimerkiksi lasten jo lähdettyä kouluun ehtii töistä hetkeä ennen palaveria hands free korvalla, teemuki kädessä ja läppärit kainalossa varsin mainiosti metsästää puhelimella koulusta jonkun, joka pystyy viemään muutamaa minuuttian ennen h-hetkeä tiedon, että hammaslääkäriin on tänään aika. Tai aamun minuuteilla ehtii hyvin allekirjoittaa kaikenlaisia koululaisen palautettavia lomakkeita ja papereita, tehdä mukaan eväät syystä että ai-tänään-teillä-on-retkipäivä-joka-päättyy-vasta-klo18. Tai sitten tapaus ai-tämä-meni-jo-umpeen - no soitetaan ja kysytään miten saisi asian järjestettyä.


Jonkun muun mielestä meillä ei homma ole aivan hallussa, mutta kaikki asiat ovat silti järjestyneet, eivätkä lapset ole jääneet mistään paitsi, mitä nyt koti ja siellä ollut omaisuus on heiltä viety ja siitä taistellaan kovasti oikeuksiamme puolustaen. Sitä ei kuitenkaan voi jäädä miettimään koko ajaksi, vaan kannattaa asettua mukaan veneeseen ja virtaavaan jokeen. On tärkeä antaa arjelle mahdollisuus rullata eteenpäin. Se on parasta lääkettä toipumiseen ja elämän jatkumiseen.






Voimaantumista


Siinä missä asuntokauppariita on aiheuttanut valtaisan tiiliskiven painon rinnanpäälle, sitä voitonriemuisemmalta ovat tuntuneet ne puolustukselliset vastaiskut, joita olemme voineet tässä taistelussa tehdä. Sitä voimallisemmin puolison muutamat lauseet nostavat aina nopeasti pelon suosta. Sitä tarkkaavaisemmin olen aistinut jatkuvasti perhettä, jotta osaan olla oikeassa kohdassa tukemassa sitä, jonka voimat hiipuvat. Sen paremmin olen oppinut hallitsemaan romahtamispisteessä olevaa kroppaa ja sen paremmin nykyisin myös muistan, että kamalimmatkin hetket ovat vain hetkiä, ei ikuisuuksia, ja ne menevät ohi.






Blogin roolin selkiytyminen


Olen miettinyt tällä viikolla myös tätä blogia. Instaan meno avasi amatöörin kapeat silmät sille, miten haastava ympäristö blogimaailma loppupeleissä on. Kaupalliset ja ei kaupalliset, sekä sillä välillä sukkuloivat bloggaajat kilpailevat täysin eri lähtökohdista ja täysin eri resursseilla, mutta silti ihan samassa sarjassa käytännössä samoista pikkuisen Suomenmaan lukijoista. En ole ollut mukana missään muussa yhteydessä vastaavassa ilmiössä, Suomessa kun kaikki on yleensä niin selkästi luvanvaraista, kategorisoitua, säännösteltyä ja valvottua. 


Blogimaailmaa tutkaillessani sain tällä viikolla selkiytettyä Tuuletuksen roolia meidän elämässä. Olen yrittänyt tehdä tätä blogia niin hyvin kuin blogimaailmaa tuntematta osaan, vaikka lähtökohtamme eivät ole olleet kaupalliset, mutta selkeästi tavoitteelliset. Meillä on tässä pelissä ja tavoitteena blogimenestyksen sijaan selviytyminen katastrofista. Tavoitteellisuus blogin suhteen johtuu siitä, että minulle on aina ollut luonnollista pyrkiä tekemään asiat aina niin hyvin kuin osaan, vaikka sieltä ei priimaa syntyisikään.



Projekteja ja yhteistyötä


Selvää on, että olemme ehdottomasti avoimia perheemme selviytymiseen liittyville yhteistyöprojekteille isommissa ja pienemmissä mittakaavoissa. Näin siksi, että selviämme - sen olemme lapsillemme luvanneet ja sen he ansaitsevat, ja se on oikeudenmukaista koko asuntokauppariitamme huomioiden. Selviytymiseen meillä on paljon suunnitelmia ja ideoita. Käytännössä kuitenkaan miltei mikään ideoinnin tasolla, suunnitteilla oleva, tai neuvotteluja kuulosteleva yhteistyö tai projekti ei tähän mennessä lähtenytkään kytkeytymään meidän blogiin, vaan suoraan perheeseemme ja realistiseen elämäämme täällä blogin takana.


Se, mitä meiltä ei siis ole tähän mennessä oletettu juurikaan, mutta kuitenkin tulevaisuudessa vastavuoroisesti voisimme tarjota, on selviytymisprojektimme näkyvyys blogissa. Katsotaan, mitä kaikkea tämä yhtälö vielä tuo tullessaan. Se on ainakin varmaa, että täällä ollaan ahkerina ja innokkaina valmiit uudenlaisiin juttuihin.


Kuva Jantunen / Habitare 2018


Tuuletuksia-blogi kuvaa jatkossakin meidän perheen selviytymistarinaa. Joinain päivinä selviytymisen askeleet blogissa voivat ovat kipeitä suruja ja pelkoja, joinain päivinä haaveita ja ideoita, joskus vaatteita tai sisustusta, joinain päivinä vertaistukea muille saman kokeneille (ja teitä on valitettavasti paljon, onneksi olemme toistemme tukena! <3), joinain päivinä hajamielistä päiväkirjaa itselleni ja lapsillemme muistoksi, joinain päivinä painavaa asiaa asumisterveydestä tai rakentamisesta ja remontoinnista.


Sitä kaikkea on meidän perheen talokatastrofista selviytyminen ja Tuuletuksia-blogimme, joka siirtyi eilen Blogit.fi-portaalissa Lifestylestä pois Muut - aihealueen alle. Tuo siirto on tietysti minimaalisen pieni juttu kellekään muulle, mutta merkitystään isommin tuo siirto selkiytti itselleni paremmin tämän blogin roolia perheemme elämän suurimman ja merkityksellisimmän projektin hallinnassa. Meidän ei tarvitse vielä olla jossain, missä elämää kutsutaan Lifestyleksi. Me voimme olla rauhassa vielä matkalla siellä jossain sen kummemmin määrittelemättömässä  m u u s s a, välitilassa, missä joka päivä iloitaan askel kerrallaan selviytymisestä. Se  m u u  olkoon meille tärkeä kasvamisen ja oppimisen paikka.




Nautitaan ihanasta lämmöstä ja syksyn väreistä!




<3 Jantunen



Hyppää mukaan seuraamaan meitä Instagramissa! Luvassa hyvän mielen kuvia ja aatoksia päivittäin. 


Tuuletukset löydät 

Facebook    Blogit    Pinterest  Insta

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Turvasatamat



Olin kipeänä kotona muutaman päivän ja sain eli jouduin olemaan hiljaa omien ajatusteni kanssa aika monta tuntia pitkästä aikaa.  Suurin osa yksinoloajasta meni toipumiseen, nuokkumiseen ja voimien keräämiseen, mutta aika paljon ehdin myös ajatella meidän tämän hetkistä elämäntilannetta. 


Jos joutuisin enemmänkin täällä kotona makoilemaan ilman pääsyä ulos ja ihmisten ilmoille, ilman perhettäni ja arkisten askareiden tauotonta virtaa, en tiedä miten ihmeessä jaksaisin. Se, että on töitä (btw. aika usein kirjoitan töitä sanan sijaan vahingossa täitä, kuten myös ryhmä sanaa kirjoittaessani vahingossa tyhmä, ja nuo typot naurattavat jostain syystä joka kerta aina vain uudestaan :) ja lapset pystyvät käymään samaa koulua välimatkan pitenemisestä huolimatta, on aivan älyttömän tärkeä ja turvallinen asia.




Turvasatamat ovat niitä asioita, jotka pitävät pystyssä, kun elämä heittelee. Turvasatamiin kannattaa satsata, niistä pitää huolta ja antaa niille myös itsestään se hyvä, mitä annettavissa on.


Meidän perheessä koulun ja työn ohella tärkeitä turvasatamia ovat harrastukset, joissa unohtuu ympäriltä muut elämän huolet. Turvasatamia ovat myös läheiset ihmiset, joiden tiedämme seisovan rinnallamme. Ja sitten tietysti perheen oma yhtenäisyys ja yhteen hiileen puhaltaminen, toisten arvostaminen ja arvostuksen näyttäminen ja kertominen toiselle. Perheen tekee turvasatamaksi se, että siellä on kaikille turvallinen vuorovaikutuksen ilmapiiri, jossa jokainen hyväksytään omana itsenään ja toisaalta kunnioitetaan muita ja yritetään olla kuormittamatta toisia liikaa.


Kun arki rullaa hyvänä omalla painollaan, ei näitä turvasataman kaltaisia asioita ehkä edes huomaa ajatella. Mutta viimeistään niinä hetkinä, kun elämä yllättää, tukipilarit ja turvasatamat nousevat suureen arvoonsa.



Jätän tän vain tähän - osio:

Mitkä ovat sinun tai teidän perheen turvasatamia?

Miten pidätte huolta siitä, että ne ovat olemassa?

Jos innostuit kirjoittamaan aiheista, käy huikkaamassa tänne, luen mielelläni.




Pinterest Tuuletuksia


Lämpimästi tervetuloa seuraamaan matkaamme




Facebook    Blogit    Pinterest  Insta


maanantai 17. syyskuuta 2018

Habitare-terveiset ja ristiriitaisia tunnelmia



Viikonlopun somefeedissä ollaan saatu nauttia ihanan Habitaren tunnelmista. Messuilla piipahduksen lisäksi meillä riitti puuhaa ja menoa sen verran haipakkaan, että ehdin vasta nyt laittaa tämän pienen, muutaman näpsäyksen Habitare-tunnelmapalaseni tänne blogiin. Instagramiin kerkesin näpäyttelemään jo viikonlopun aikana kuvia mm. Marimekon ja Innoluxin osastoilta. Kautta messujen värimaailma ja materiaalit miellyttivät tänä vuonna kovasti.
















Pyörähdin messuilla melko lyhkäisellä aikataululla, ja tein amatöörimäisen virheen näpsäisten kuvia painamatta mieleen kenen osastolla olenkaan käynyt. Pahoittelut, ja lupaan tästedes panostaa ainakin tägäämiseen paremmin. Nautin kovasti kauniista näkymistä ja ihastelin silmät säihkyen monellakin osastolla. 


Viihtyisyydestä huolimatta tunnelmat olivat myös ristiriitaiset. Ehkä hajamielisyys johtui osittain myös siitä, että mieltä messuilla myös hieman hämmensi jonkinlainen kulttuurishokki, ristiriitainen tunnetila, jota mietin viikonlopun aikana useaankin kertaan. On edelleen äärettömän vaikea asemoida itseään oikein mihinkään kategoriaan. Olen ollut onnellinen, ison omakotitalon perheelleen mieleiseksi sisustanut, juuri oman näköisekseen pitkällä tähtäimellä vaatekaappinsa valikoinut, järkevästi kuluttava ja kovalla työllä pitkäjänteisesti vakavaraiseksi elämän rakentanut emäntä, jolta varoittamatta vietiin käsistä koko tuo rakennelma. Se rakennelma, koti, oli meidän elämämme ainoa unelma, josta sen saavutettuamme iloitsimme sydänjuuria myöden joka päivä. Oli ihanaa olla kotona.


Luojan kiitos ihmiset ovat tallella, vaikka se unelma sisältöineen vietiin silmänräpäyksessä käsistä ja nyt taistelemme oikeuksistamme. Pidämme majaa ja perheestämme huolta pienessä väliaikaisasunnossa, jossa 11 kuukaudenkin jälkeen edelleen nukun patjalla. Asuntokauppariidat ovat julmetun hitaita prosesseja. Ne imevät ihmisen ihan kuiviin, kirjaimellisesti. Minä ja perheemme emme kuulu tähän katastrofiin, mutta tämä on jotenkin pystyttävä kulkemaan päätökseen asti, vaikka uupumuksen musta taakka meinaa tukehduttaa.


Ja sitten tämä haamu sai aikaiseksi mennä lahjoituksena saadulla lipuilla messuille. Tilanteessa on pureskelemista. Ja tätä pureskelua minun täytyy näköjään palata vielä toistaiseksi yhä uudestaan tekemään, vaikka aina mietiskelyt tuottavat oivalluksia, jotka saavat uskomaan, että nyt olen päässyt eteenpäin. Mutta kuinka nopeasti voi eteenpäin päästä, jos joutuu lapioimaan suota kuivaksi hiekkalapiollinen kerrallaan? Tähän taitaa sittenkin vaan mennä enemmän aikaa kuin haluaisimme. 


Ainoa varma asia edelleen on, että emme aio suostua vajoamaan tähän katastrofiin, vaan tästä on vain keksittävä keinot saada asiat järjestymään ja elämä jatkumaan. Jotta jaksaa, on vain etsittävä asioita mistä iloita ja mitkä ovat hyvin asioita elämässä. Kun haluaa nähdä hyvää, näkee myös miten on menty eteenpäin. Esimerkiksi minusta on tullut rohkeampi olemaan tässä uudessa katastrofista selviytyjän roolissani oma itseni, häpeämättä enää niin paljon tätä elämäntilannetta, johon olemme tahtomattamme joutuneet. Se, ettei häpeä enää niin paljon, tuntuu itseasiassa aika vahvalta. Ihan kuin olisin hieman jo lähempänä omaa itseäni. Olisin voinut nyt esimerkiksi varoa yhdistämästä iloista messutapahtumaa ja ristiritaisia, uupuneita tunnelmiani tähän samaan tekstiin, mutta uskalsin sen silti tehdä, koska tämä ristiriita vain on nyt minun elämääni. Ja se on ainoa elämä, joka tällä hetkellä on minun todellisuuttani. Mitä sitä peittelemään. Elän tämän tällaisenäänkin sitten niin hyvin kuin osaan ja pystyn. 


 <3

Jantunen


Lämpimästi tervetuloa seuraamaan matkaamme



Facebook    Blogit    Pinterest  Insta


perjantai 14. syyskuuta 2018

Tänään pika-arvonnassa lippu Habitareen

Pikainen arvonta tänään perjantaina klo 22! Yksi lippu Habitareen tarjolla yhdelle onnekkaalle, joka on vielä ilman lippua suuntaamassa messuille. Kommentoi alle ihan mitä tahansa mukavaa, niin olet mukana arvonnassa. Voittajan nimi julkistetaan tänään perjantaina klo 22, jolloin laitan myös voittajalle lipun QR-kuvan sähköpostiin. QR:n kännykkäkuva testattu tänään infossa ja toimi moitteetta.




Kuvittelin tosissani, että siippani olisi ehtinyt tulla mukaan ja olisimme yhdessä ehtineet viettää harvinaista laatuaikaa kahdenkesken (muista messuvieraista välittämättä) inspiroivilla messuilla käyskennellen. No eihän nuo treffit tietenkään nyt kalenteriin mahtuneet, joten käväisin tänään itsekseni omassa tahdissa nautiskelemassa messutunnelmasta, syömässä sushirullaa ja napsimassa rennosti kännykkäkuvia, joita laitan jakoon Instan puolella ja postauksen verran täällä blogissakin. 



Mutta, kello 22 laitan arpoen tuon lipun, muistakaa laittaa toimiva sähköposti mukaan :) 

-Jantunen


Lämpimästi tervetuloa seuraamaan matkaamme





Facebook    Blogit    Pinterest  Insta

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Tuuletuksia vihdoin Instaan! Vinkkejä vastaanotetaan






Meidän perheen elämä on ollut sen verran haipakkaa kuluneena vuonna, että somelle ei ole jäänyt  aikaa kovinkaan paljon. Moni on sanonut,, että kannattaisi ehdottomasti mennä Instaan, mutta en vain ole yksinkertaisesti ehtinyt. Joskus latasin apsin, mutta en jäänyt seuraamaan.  Eilen päättyi tieni ehkä universumin viimeisenä ei-instaavana ihmisenä, sillä sain vihdoin sen käyntiin ja ekalla kuvalla jopa aloitettua sinne postaamisen. 


Otan mielelläni näin alkuun vinkkejä vastaan miten sitä kannattaa hyödyntää. Mulla on toki aika selkeä visio siitä, mitä Instaltani haluan, mutta voin olla ajatuksissani aivan väärässäkin. En osaa kysyä mitään tarkempaa, eli kaikki vinkit ja näkemykset otetaan ilolla vastaan. 


Tuuletuksen insta saa toki olla täydentävä osa blogia. Yleistunnelma meidän elämässä on selkeästi kuitenkin mennyt eteenpäin siitä kun blogin aloitin. Vaikka blogin lähtökohdat ovat olleet murheelliset, ei suru ole missään vaiheessa ollut kantava ja eteenpäin kuljettava teema. Päinvastoin, koko blogi on alusta asti perustunut kiitollisuuteen elämää ja erityisesti perhettä ja meitä ympäröiviä ihmisiä kohtaan, elämäniloon ja haluun rakentaa onnellista, tavallista elämää hetki ja pala kerrallaan.


Insta saa olla Tuuletuksen hyvänmielisin kanava. Olen aika usein niin kyllästynyt tähän talokatastrofin aiheuttamaan laajamittaisen menetyksen ja asuntokauppariidan käsittelyyn, että saa ihan ponnistella, jotta jaksaa motivoitua vaikka hoitamaan taloprosessiin liittyviä asioita sen vaatimalla suurella intensiviteetillä. Toisaalta silloin kun jokin asia haikeana tulee mieleen, on se ollut hyvä kirjoittaa ulos. Blogilla on paikkansa tämän meidän selviytysmistarinan dokumenttina, ja siinä rinnalla Insta saa olla puhtaasti se iloinen vastapaino, mikä sekin kuvaa meidän elämää ihan realistisesti pieninä väläyksinä. 


Vaikka ihminen menettäisi paljon, ja vaikka se joutuisi todella taistella selviytyäkseen, voi elämä silti olla perusvireeltään kiitollista ja hyvää. 


Mutta vinkkejä Instan käyttöön otan ilollla siis vastaan!

Tervetuloa mukaan seuraamaan Tuuletuksia myös INSTASTA



Lämpimästi tervetuloa seuraamaan matkaamme




maanantai 10. syyskuuta 2018

Sinä tulet menestymään

Olen seurannut satunnaisesti mediasta muutamia menestyviksi määriteltyjä ihmisiä. En niinkään heidän taloudellisten saavutusten vuoksi, joiden katson tulleen elämään kohdistuvat intohimon ja kovan työn tuloksena ja sivutuotteenakin. Vaan ennemminkin siksi, että heistä jokaisesta löytyy minua kiinnostavia ja inspiroivia piirteitä, joita arvostan ja kunnioitan.


Minua inspiroivilla menestyneillä ihmisillä on usein ns. tavallisen ihmisen tausta, jossa on ollut vaihteleva määrä isojakin haasteita. He ovat elämään kiitollisesti ja terveellä tavalla nöyrästi suhtautuvia. He tunnistavat ne asiat, joilla loppu peleissä on tekemistä heidän onnellisuutensa ja kiitollisuutensa kanssa, ja mikä lopulta on toisarvoista. He ovat kokemuksistaan oppineet paljon ja heillä on viisautta, joka inspiroi ja kannustaa muita. Muiden menestyminen ei ole heiltä pois, vaan he luovat tähdille tilaa loistaa.


Kuva: Jantunen - Hetki ennen lähtöä


Vain yhden kirjaimen muutos


Olen vasta nyt hahmottanut, että ennen talokatastrofia pidin itseäni ja perhettämme menestyneinä ihmisinä, mutta en koskaan kuvitellut sanovani sitä ääneen tai tuovani sitä mitenkään esille. Olin meistä ylpeä, iloinen ja onnellinen. Olin elämästä kaikkine puutteineen, haasteineen ja ylitettyine vaikeine aikoineen hyvin kiitollinen. Tuo menestymisemme kriteeri ei täyttynyt jonkun muun määrittelemistä saavutuksista, vaan siitä, mitä me olimme itse elämältä halunneet ja tavoitelleet, ja kuinka olimme omia tavoitteitamme vähitellen saavuttaneet työllä, harkinnalla ja valinnoilla - luopumalla jostain ja satsaamalla johonkin. Sitten juuri kun kaikki palaset olivat asettuneet meille täydellisiin asemiinsa, lävähti päälle se talokatastrofi, josta tämä blogikin sai alkunsa. Vain yhden kirjaimen muutos muutti menestyksen menetykseksi. 



Katastrofin menestyksekäs haltuunotto


Nyt alkoi yhdestoista kuukausi tätä elämänvaihetta. Jos laittaa rinnan oikein rottingille, voi sanoa, että olemme ottaneet tämän  katastrofin varsin menestyksekkäästi haltuun. Aikamoinen menestys on jo se, että pienessä evakkovuokrakaksiossamme ei ole sisäilmaongelmia. Sinne on menestyksekkäästi saatu mahdutettua kaikille istumapaikkoja, pedit, sekä telkkari ja pleikka.  Me olemme työ- ja koulukykyisiä ja suht terveitä.  Olemme pystyneet tekemään valtavasti töitä asuntokauppariidan eteenpäin viemiseksi. Parvekeella tuulettuvat edelleen monet rekilliset vaatteita, joista pieni osa on saatu takaisin käyttöön. Uupumus ja kuormitus tuntuu valtaisalta, mutta rutiinit pyörivät arjessa. Olemme kutsuneet tätä evakkokämppää satunnaisesti jopa kodiksi, vaikka tunnelmat ja näkymät ovat kuin hotellista. Tai ehkä ennemminkin retkeltä.


Menestystä on myös se, että en enää itke kuin aivan satunnaisesti. Se on vissiin aika normaali saldo aikuiselle. Olo on ennemminkin hyvin keskittynyt ja tyyni. Välillä on arjessa kiire ja toki välillä tunteet lämpenevät eteishien valuessa niskassa, mutta se on aika pientä olosuhteet huomioden.  Muutos on huomattava. Mikä sai ennen planeettani raiteiltaan, saa aikaiseksi nykypäivänä vain tarkkailevan silmänräpäytyksen, jonka jälkeen mietin ennen kuin toimin. Talokatastrofin asioita  järjestellessä keskitän ajatukseni tiedon hakuun ja sen jäsentämiseen. Olen luottavainen. Minusta on tullut peloton ja varma, koska me seisomme tässä yhtenä rintamana ja taaksemme tukemaan ovat asettuneet ainakin vähintään hengessä mukana käytännössä kaikki kohtaamamme ihmiset. Välillä pelko hiipii kurkkimaan olan takaa, mutta olen päättänyt etten katso enää taakseni kuin vain silloin, kun varmistan mitä siellä tuli opittua.


Menestystä on, että arki pyörii. Voin sanoa ylpeästi harrastavani autourheilua, jollaiseksi lasken tämän rallin, kun kuskaan lapsia evakosta muihin kiintopisteisiin ja takaisin. Toki toivoisin meidän asuvan siinä kotitalossa, jossa meidän piti loppuelämämme asua, koska silloin ei kuskauksia juurikaan tarvittaisi, mutta näinkin asiat onnistuvat nyt.







Sankarin repaleinen viitta


Tietyllä tavalla on tuntunut joka päivä sankarilta. Perheemme on selvinnyt jokaisesta päivästä. Apua on opeteltu pyytämään ja sitä on onneksi myös saatu. Kaikesta elämän epätäydellisyydestä ja vajaavaisuudesta huolimatta olen ihan hirveän kiitollinen siitä, miten olemme olemassa toisillemme perheenä. Tottakai meillä riidellään ja huudetaan toisillemme, ollaan mitta mistä milloinkin täynnä ja toivotellaan toisiamme hevonkuuseen. Nuo tavallisten riitojen hetket ovat kuitenkin luksusta, kuten kaikki ihan tavalliset asiat ja hetket oikeasti ovat.


Toisaalta on ollut äärettömän ristiriitainen olo monenkin asian suhteen. On hetkiä, jolloin tuntuu totaaliselta epäonnistujalta, kun ei ole tiennyt tuon katastrofitalon ostohetkellä taloista, rakentamisesta, remontoimisesta, kuntotarkastusten puutteista ja ongelmista, asuntokauppajuridiikasta ja asuntokaupan riskeistä yhtään mitään, ja silti on mennyt ostamaan talon - ja syteenhän se meni. On tuntunut totaaliselta epäonnistujalta, kun on luottanut moneen ihmiseen, joihin ei olisi pitänyt luottaa. Epäonnistuttiin ja meiltä vietiin elämän materiaaliset perusraamit ympäriltä. Ne raamit veivät toistaiseksi mukanaan kaiken omistamamme ja laittoivat myös identiteetin uusiksi. Mutta toisaalta, jos otan tämänkin tilanteen menestyksekkäästi haltuun, voin nähdä, että tämä katastrofi on tarjonnut tilaisuuden rakentaa identitettiä taas eteenpäin.



Oman minäni minä ehdin rakentaa takaisin uudenlaiseksi sitten, kun tämä painajainen on ohi, mutta jälkikasvun kohdalla en ole jäänyt odottelemaan. Nykyisin he osaavat jo nämä hokemani ulkoa ja se jopa naurattaa heitä, vaikka sanovatkin niiden olevan tärkeitä asioita. He ovat jostain syystä toistuvasti halunneet myös kuulla selityksen, miksi minun vanhempani eivät ole aikanaan puhuneet minulle samoja asioita, koska se olisi kuulemma kannattanut ;) Näitä lauseita laskeskelen hiljaisessa pimeydessä iltaisin jokaiselle, aina yhdelle kerrallaan, kun käymme vähitellen peräjälkeen nukkumaan. Samalla hieron väsyneiden futareiden jalkoja ja rapsuttelen selkiä.





Lapseni


Sinä olet sisukas. Selviät hienosti vaikeistakin tilanteista. Yrität ja zemppaat yhä uudestaan ja uudestaan, jos et ole vielä onnistunut. Olet osannut joustaa monessa asiassa enemmän kuin olisi ehkä tarvinnutkaan. Olet rohkea. Sanot upeasti omat mielipiteesi ja kuuntelet muiden mielipiteitä. Olet hirmuisan hauskaa seuraa ja viihdyn sinun kanssasi ihan älyttömän hyvin. Kiva kun saan välillä joinaa partyyn. Olet hyvä kaveri muille ja osaat olla oikeudenmukainen. Osaat pyytää anteeksi, kun olet tehnyt väärin toista kohtaan. Osaat pitää hyvin puoliasi ja tehdä oman lailla asioita, vaikka jotkut niistä sinua pränkkäävät. On upeaa, miten osaat olla iloinen ja kiitollinen hyvistä asioista. 


Arvostan kovasti sitä, miten kunnioitat muita ja käyttäydyt kohteliaasti, usein paljon paremmin kuin minä ja se on erittäin hyvä asia. Tiedän jo nyt, että sinä tulet olemaan kaikessa paljon parempi kuin me vanhempasi, vaikka ei tämä kilpajuoksu olekaan. Sinä tulet löytämään ihmisiä, joiden kanssa sinulla on hyvä olla, sinä osaat heidät kyllä etsiä, löytää ja tunnistaa. Ja sinä tulet löytämään sen paikan tulevaisuudessakin, jossa saat tehdä asioita, jotka ovat sinulle tärkeitä ja joista nautit. Sitä kutsun menestymiseksi. Sinulle se voi olla jotain muuta, sinä itse sen päätät. Ja mitä päätätkään, sinä tulet menestymään, vaikka me vanhemmat tässä tietämättömyyttämme sössittiin ostamalla hyväkuntoiseksi luultu, mutta läpimädäksi paljastunut talo. Se ei tule olemaan sinun hyvän elämän ja tavoitteiden saavuttamisen esteenä. Kaikki järjestyy ja me selviämme tästä, olemmehan selvinneet tähänkin asti. 




<3 Jantunen



LUETUIMPIA BLOGISSA NYT

Syksyn loppukaneetti

Kuten instagramissa jo ilmoittelinkin, meidän Tuuletuksia-blogi on tullut tienhaaraan. Se ei ole tien pää, vaan risteyskohta, ...